Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Janne Riiheläinen: Tästä alkoi uusi maailmanjärjestys

Tasavallan presidentti Alexander Stubb kehysti maailmanpolitiikassa tapahtuvaa Kultaranta-keskusteluissa sanomalla, että nyt on muodostumassa uusi maailmanjärjestys ja se tapahtuu todennäköisesti seuraavan 5-10 vuoden aikana.

Kultaranta olikin tänä vuonna paitsi rajusti muuttuneen tilannekuvan jakamista, myös sen miettimistä, miten tätä uutta tilannetta sanoitetaan. Politiikkaa tehdään aina käsitteillä, eikä meillä toistaiseksi ole oikein ilmaisuja kuvata sitä missä olemme tai sitä miten pyrimme eteenpäin.

Eikä meillä kyllä ole oikein pidemmän aikavälin tavoitteitakaan, muuta kuin että yritämme selvitä käsillä olevista asioista.

Päivittäisessä uutisoinnissa tämä käsitelty murros kytketään valtionjohtajiin ja erilaisiin ideologioihin. Nämäkin vaikuttavat, mutta taustalla on ennen kaikkea kolmen, yhtä aikaa käynnissä olevan valtavan murroksen yhteisvaikutus.

KOHDALLAMME ON ekologinen murros ilmastokriiseineen ja luontokatoineen, teknologinen murros digitalisaation seuraavien vaiheiden, tekoälyn ja kvanttilaskennan myötä sekä geopoliittinen murros, joka panee uusiksi valtioiden välistä järjestystä.

Nämä kaikki limittyvät toisiinsa, pitäen maailmaa epävakaassa tilassa näkyvissä olevan tulevaisuuden.

Näihin aikoihin meidän ei tarvitse onneksi mennä yksin, vaan osana demokraattisten maiden joukkoa eri rakenteineen.

Tosin meiltä käytännössä tipahti juuri pois tärkein sotilaallinen liittolaisemme. Ei Donald Trumpin Yhdysvallat ihan puolta ole vaihtanut, mutta yritys levittää MAGA-kulttuurivallankumousta on jo hyvin lähellä sitä.

Kultaranta-keskusteluissa tätä atlanttisen suhteen nimellisyyttä ja heikkoutta pidettiin monissa puheenvuoroissa lähtökohtana.

Eurooppa kyllä pitää suhteen kulisseja yllä niin kauan kuin mahdollista, koska se yksinkertaisesti on parempi vaihtoehto kuin Yhdysvaltain äkillinen vetäytyminen.

HAAGIN tämän viikon Nato-huippukokouksessa nähtiin käytännön työnäyte siitä, mitä kulissien ylläpitäminen tällä hetkellä vaatii: Trumpin liehittelyä, imartelua ja pokkurointia jopa vähän oksennusta suuhun tuovassa mitassa.

Mutta häpeä ei ole niinkään niiden, jotka näin toimivat maansa ja maanosansa edun takia, vaan niiden, jotka odottavat tällaista kohtelua itselleen.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa. Niin sanottu globaali etelä, joka monin tavoin edustaa yhä suurempaa osaa ihmiskunnasta, näkee tässä aivan oikein tilaisuuden päästä mukaan muovaamaan maailmaa mieleisemmäkseen.

Tämä asetelma oli huomioitu Kultarannassa tuomalla yhteen keskusteluun Kenian, Costa Rican, Beninin ja Thaimaan ulkoministerit. Heidän kommenttiensa kautta avautui hyvin se, miten lännen kanssa toimiminen on vain yksi vaihtoehto heille.

Maailman uusi asento ei kuitenkaan synny vain Washingtonissa, Pekingissä ja Moskovassa.

Varsinkin Kiina, mutta myös Venäjä ovat toimineet aktiivisesti ympäri maailmaa, kiinnittäen maita itseensä erilaisin yhteistyökeinoin.

MEIDÄN EUROOPAN demokratioiden pitäisi nyt löytää yhteinen ajatus siitä, mihin pyritään ja miten sitä pyrkimystä edistetään mahdollisimman hyvin.

Moskova tietää mitä tavoittelee, samoin Peking. Oman välittömän edun tavoittelu, monella tavalla ja tasolla, on Washingtonin lyhytnäköisen ulkopolitiikan perusta tällä hetkellä.

Oma vahva vaikutelmani on, että Euroopalla ei oikein ole yhteistä tavoitetta mihin suuntaan se yrittää asioita ohjata nyt, kun monenlaiset mannerlaatat ovat liikkeessä.

Eurooppa yrittää paraikaa vain selvitä Venäjän uhasta ja atlanttisen yhteistyön ohentumisesta.

Samaan aikaan olisi kuitenkin elintärkeää yrittää päättää mitä ja miten Euroopan demokraattisina valtioina tavoittelemme, millä kokoonpanolla ja millä päätöksentekokyvyllä. Muuten jäämme vain reagoimaan muiden tekemisiin.

Janne Riiheläinen, 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen

Kolumni

Tutkija: Näin kankeasti Suomi ostaa puolustustarvikkeita – jäykkä hankintatapa pitäisi äkkiä uudistaa

Sotalaivoja ja lentokoneita Suomi pystyy tarvittaessa ostamaan hyvinkin rivakasti. Sen sijaan pienet sotatarvikehankinnat ovat vaarassa jumittua jäykkiin kilpailu- ja tarjouskierroksiin – joita nykyinen hankintalaki vaatii.

Periaate nykymenettelyssä on hyvä: viranomaisten pitää hankkia käyttötavaransa tarjouskilpailujen kautta, että ne saataisiin avoimesti ja mahdollisimman edullisesti.

Menetelmä on kuitenkin luotu syvään rauhan aikaan. Poikkeusoloissa tarvitaan usein nopeita materiaalihankintoja, ja siihen nykyiset tavat eivät sovi.

SUOMESSA kilpailutuksiin sovelletaan lähtökohtaisesti vuodesta 2012 asti voimassa ollutta lakia julkisista puolustus- ja turvallisuushankinnoista.

Juristien ”PUTU-lakina” tuntema säädös koukeroisine menettelyineen on virkamiesten perustyökalu tavanomaisiin asehankintoihin.

Kansantaloudelle merkittävimmät ostot, kuten sotalaivat tai hävittäjät, tehdään joustavammilla tavoilla puolustusministeriön ja valtioneuvoston kautta. Tarvikkeita tilataan myös kansainvälisen yhteistyön, kuten Naton logistiikka- ja hankintaviraston kautta.

Mutta muut, kiireellisetkin pikkuostot pitää kierrättää PUTU-lain jäykän kehikon kautta.

PUTU-LAKI on tähän asti ollut pienehkön virkamiesjoukon päänvaivana, eikä lakia tai sen taustalla olevaa EU:n vuoden 2009 ”PUTU-direktiiviä” ole uudistettu käytännössä koskaan.

Siviilipuolen vastaavat hankintalait remontoitiin jo 2010-luvun lopulla, ja valtio uusii niitä jälleen lähiaikoina joustavuuden parantamiseksi.

Puolustustarvikeostoja koskevan lain päivittäminen ei sen sijaan ehtinyt tai mahtunut mukaan Petteri Orpon (kok) hallituksen ohjelmaan.

Käytännössä laki määrää ostavan viranomaisen huolehtimaan tarjouskilpailun avoimuudesta ja syrjimättömyydestä kaikissa oloissa, vaikka hätä ja kyseisen materiaalin tarve olisi miten suuri tahansa.

Suuret tarjouskilpailut kestävät useita kuukausia. Kilpailuun sisältyy peräkkäisiä vaiheita: hankinta pitää ilmoittaa julkisesti, tarjoajat pitää saada ensin esikarsintaan, sitten varsinaiseen kilpailuun ja lopulta edetä sopimuskumppanin valintaan.

Mahdolliset oikaisuvaatimukset ja kakkossijalle jääneiden myyjien valituskierrokset lykkäävät varsinaisten kauppojen toteutumista entisestään.

Normaalioloissahan tämä toimii. Mutta poikkeustilanteissa, joissa kriisit eskaloituvat hyvinkin nopeasti, ei välttämättä olisi aikaa sille, että jonkun puuttuvan tarvikkeen hankintakierros menee pikkuvirheen takia uusiksi, ja ostajan turvallisuus vaarantuu sinä aikana.

NYKYLAKI on kompromissi eurooppalaisten yritysten välisen vapaan kilpailun ja kansallisten turvallisuusetujen välillä, ja se perustuu vuoden 2009 EU-tilanteeseen.

EU:n tuomioistuin on tähän asti määritellyt tarvittaessa rajat sille, milloin sisämarkkinoiden perusperiaatteista ja hankintadirektiiveistä voidaan poiketa kansallisten turvallisuusetujen takia.

Tämä on kuitenkin hidasta. Komissiolta tarvittaisiin vähintäänkin selkeämpiä reunaehtoja poikkeuksellisten hankintojen hoitamiseksi, ja Suomen omaan kansalliseen lainsäädäntöön tarvitaan byrokratiaa purkavia muutoksia.

Siviilipuolellahan yritykset voivat lähteä Suomessa julkisiin tarjouskilpailuihin ilman esikarsintavaihettakin. Tämän suoran linjan salliminen sotilaspuolellekin nopeuttaisi yksinkertaisimpia hankintoja ja voisi laskea pienempien yritysten osallistumiskynnystä.

Viranomaiselle pitäisi myös suoda mahdollisuus painottaa ostoja nykyistä enemmän huoltovarmuussyillä. Tällä hetkellä on epäselvää, miten paljon huoltovarmuutta saa ostoksissa korostaa – ja tämä johtaa pitkiin riitelyihin markkinaoikeudessa.

OSTAJIENKIN on näissä oloissa parannettava taitojaan, PUTU-lain hankaluuksista huolimatta. Enemmänkin saa tehdä, kuin mitä laki vaatii.

Tarjoajien luotettavuus pitää osata ja uskaltaa arvioida, ja määritellä selkeät korvaus- ja irtisanomisehdot sopimusrikkomusten varalta.

Lakihan velvoittaa viranomaisen sulkemaan eräisiin rikoksiin, kuten kiskonnantapaiseen työsyrjintään syyllistyneet valmistajat kilpailun ulkopuolelle, mutta yrityksen konkurssiuhka, ammattitoiminnassa tehdyt räikeät virheet ja verojen ja sosiaaliturvamaksujen laiminlyönti ovat yhä vain harkinnanvaraisia perusteita.

Hankittavalle tavaralle tulisi määrätietoisesti asettaa myös pakollisia vähimmäisvaatimuksia sekä maailmanpolitiikkaa ennakoiden huomioituja sopimusehtoja toimitusvarmuudesta ja tietoturvallisuudesta.

(Ikäviä kysymyksiä ja riskiarvioita pitää uskaltaa tehdä myös vanhoille liittolaisillekin, kuten tässä Demokraatin kolumnissa muistutetaan.)

On suotavaa, että puolustushankinnoissakin vaaditaan palveluntarjoajaa tai valmistajaa toimimaan vastuullisesti ihmisoikeuksien ja ympäristön kannalta. Näiden laiminlyöminen ei nimittäin tee tuotteesta tai palvelusta käyttäjälleen yhtään parempaa.

Kirjoittaja on varatuomari ja Maanpuolustuskorkeakoulun väitöskirjatutkija.

Karjalan Prikaatin sotilaita harjoituksissa

Kolumni

Meri Valkama: Viisi syytä tunnustaa Palestiinan valtio – Hamasista huolimatta

Palestiinan tunnustaminen ei ole lahja, kiitos tai palkinto Hamas-järjestölle, kuten julkisuudessa on väitetty, vaan velkamme palestiinalaisille.

Jos jotakin toivon vuoden 2025 jälkipuoliskolle, niin sitä, että Suomi lakkaisi teeskentelemästä, ettei Palestiinaa ole olemassa. Sillä kyllä se on: sillä on alue, sillä on kansa, ja sillä on hallinto – valtiollinen tunnustus vain puuttuu.

Syitä tunnustaa Palestiinan valtio on lukuisia, tässä viisi.

YKSI: Kansainvälinen oikeus.
Useat YK:n päätöslauselmat tukevat Palestiinan oikeutta itsenäiseen valtioon. Tunnustaminen vahvistaisi kansainvälisen oikeuden ja itsemääräämisoikeuden merkitystä sekä YK:n auktoriteettia. Miksi kantaa huolta niistä? Koska se on erityisesti pienten valtioiden, myös Suomen, etu. Isoilla on puolellaan voima, meitä suojaa ennen kaikkea kansainvälinen oikeus.

KAKSI: Tasapainottaminen.
Suomi on julistanut tukevansa kahden valtion ratkaisua. Tämä linjaus on pelkkää sanahelinää niin kauan kuin Suomi tunnustaa vain Israelin. Palestiinan tunnustaminen antaisi konkreettista tukea kahden valtion ratkaisulle. Samalla se tasapainottaisi asetelmaa, jossa vahvempi osapuoli alistaa heikompaa.

Yhden kansan turvallisuus ei voi rakentua toisen kansan tuhoamiselle, ja mikäli tähän periaatteeseen uskoo, on Palestiina tunnustettava.

KOLME: Voittajien kelkkaan hyppääminen.
Yli 140 YK:n jäsenvaltiota on tunnustanut Palestiinan. Mikäli myös Suomi tunnustaisi sen, emme olisi poikkeus vaan liittyisimme kasvavaan joukkoon.

Vuosien kuluttua tämän päivän Israel-myönteisyyttä tarkastellaan samalla tavalla kuin nyt katsomme taaksepäin YYA-Suomen kumartelua Neuvostoliittoon

Eräs Palestiina-tutkija totesi hiljattain uskovansa, että vuosien kuluttua tämän päivän Israel-myönteisyyttä tarkastellaan samalla tavalla kuin nyt katsomme taaksepäin YYA-Suomen kumartelua Neuvostoliittoon – siis päitämme pudistellen. Tämä kehitys on nähtävissä jo nyt.

Tutkimusten mukaan Israeliin suhtaudutaan Euroopassa tällä hetkellä ennätyksellisen kielteisesti. Eurooppalaiset alkavat saada tarpeekseen Israelin touhuista, ja samaan asennemuutokseen olisi syytä Suomellakin.

NELJÄ: Historiallinen vastuu.
Suomalaisten pitäisi ymmärtää, mitä tarkoittaa tavoitella perusoikeuksia pienenä altavastaajakansana. On historiatonta ja epäsolidaarista olla tukematta pyrkimyksiä, joihin itse saimme tukea, kun sitä kipeästi tarvitsimme. Jos uskomme kansojen itsemääräämisoikeuteen, tunnustamme Palestiinan.

VIISI: Johdonmukaisuus.
Vuosikymmenten varrella Suomi on tunnustanut valtioita, kuten Kosovon ja Etelä-Sudanin, joiden tilanne on ollut kiistanalainen. Tunnustaminen olisi linjassa oikeusvaltioperiaatetta ja ihmisoikeuksia painottavan ulkopolitiikan kanssa.

Tässä kontekstissa eräs historiallinen valtiontunnustamisprosessi näyttäytyy erityisen kiinnostavana. Tämän valtion parlamentissa toimi tunnustamisen aikaan sotilas- ja sissijohtajia, jotka olivat juuri syyllistyneet lukuisiin terrori-iskuihin. Ne ajoivat kodeistaan satoja tuhansia ihmisiä, toteuttivat etnisen puhdistuksen ja tuhosivat satoja alkuperäisasukkaiden kyliä.

Arvasitko jo? Se valtio oli Israel.

Kirjoittaja on helsinkiläinen kirjailija.

Meri Valkama Demokraatin kolumnisti 2023
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Evp-upseeri: Tämä on Daavidin lingon isoin riski Suomen kannalta

Israelista Suomeen tilattu Daavidin linko on tehokas ohjusjärjestelmä – mutta onko sen valmistuksen huolto- ja toimitusvarmuutta arvioitu nykytilanteessa riittävän realistisesti?

Israelilainen asetekniikka ja sen ostaminen ovat vuorenvarma ampiaispesä-aihe, mutta yhdestä olennaisesta detaljista pitäisi silti yrittää keskustella enemmän, kiihkotta ja kaikkia pahimpia vaihtoehtoja punniten.

Israelilais-yhdysvaltalainen Daavidin linko on korkealle ylettyvä, erilaisiin ohjuksiin, drooneihin ja lentolaitteisiin tepsivä ilmatorjuntaohjusjärjestelmä. Suomen ilmapuolustuksessa on pitkään ollut juuri sen kokoinen aukko.

Sotilaat ja insinöörit olivat tutkineet asiaa perinpohjin ja vertailleet tarjokkaita huolella. Suomen vuonna 2023 valitsema, Rafaelin ja Raytheonin kehittämä asejärjestelmä on varmasti yksi markkinoiden parhaimmista, ellei paras.

Hinnasta (kaikki valmistusoptiot mukaan laskettuna 300-500 miljoonaa euroa) en aio valittaa. Hyvää ei saa halvalla.

MORAALISISTA asekaupan pulmistakaan en halua avata keskustelua, sen hoitakoot muut ja paremmin aiheeseen perehtyneet asiantuntijat.

Sen sijaan on pakko Israelin ja Iranin viime päivien yhteenottojen perusteella miettiä, tulikohan ostoksemme riskien etukäteiskartoitus tehtyä riittävän laajalla tasolla, kaikkien boksien ulkopuolelta ajatellen?

Suomen tekemissä kauppasopimuksissa on varmasti myyjältä lupaukset siitä, että Rafaelin merkkihuolto toimii ja linkoon saadaan uusia ohjuksia kulutuksen ja tarpeen mukaan kaikissa mahdollisissa tilanteissa.

Entä jos Iran tai muut Israelin vihollismaat onnistuvat omilla iskuillaan lamauttamaan Rafaelin tehtaiden toimintaa tai vahingoittamaan tuotantolinjoja? Tai jos Israelin oma ohjuskysyntä ylittää droonisateen takia juuri sillä hetkellä kaukaisten tilaajamaiden tarpeet?

Mahdollisuus tähän on pieni, mutta Iraninkaan ohjusten ja lennokkien tehoa ei ole kannattanut aliarvioida. Hajautetutkin tuotantolinjat voidaan rikkoa, vaikka niin ei pitäisi käydä.

Mikä on silloin Suomen valtion B-suunnitelma?

MAAILMALLA on myynnissä muitakin vastaavia asejärjestelmiä. Luulisi, että puolustusvoimien sotatalous- ja hankintapuolella olisi jo pohdittu, mikä olisi se korvaava, nopeimmin käyttöön saatava toinen vaihtoehto, mikäli peloista pahimmat toteutuvat.

Jatkuvuuden varmistaminen kun olisi puolustusvoimien pitkän ajan toiminnan kannalta aivan oleellista, vaikka luottaisikin juhlapuheissa täysin israelilaisten toimituskykyyn.

Poliittisiin suhdanteisiinkaan ei pidä suhtautua naiivisti: vaikka kauppa on kauppaa ja ulkopolitiikka jotain ihan muuta, kauppiaan omat liittolaisuudet ja velvoitteet voivat aina vaikuttaa välillisesti meihinkin.

Taustalla on myös pieni ääneenlausumaton epäluulo: Israel on omista syistään ollut halutun tuomitsemaan yksiselitteisesti Venäjän hyökkäyssotaa Ukrainassa. Onko tämä vain diplomatiaa vai merkki jostain nykyisen hallituksen asiakassuhteiden varjelusta, sitä emme tiedä.

Mutta se varasuunnitelma meillä olisi hyvä olla olemassa ja viimeistään nyt päivitettynä.

Daavidin Linko

Daavidin linko - ohjusjärjestelmä, Rafael ja Raytheon -yhtiöiltä.

Kolumni

Saamelaiskäräjälain uudistus on tarpeellinen – lakimuutos olisi historiallinen

Saamelaiskäräjälain uudistamisesta äänestetään eduskunnassa huomenna tiistaina. Asia on edennyt eduskunnan vankan enemmistön turvin.

Perustuslakivaliokunta antoi saamelaiskäräjälain uudistamisesta puoltavan mietinnön 4.6. ja hallituspuolueiden ohella lakia on tukemassa oppositiopuolueista SDP, vihreät ja vasemmistoliitto.

Jos eduskunta lain lopulta hyväksyy, on se aidosti historiallinen ja merkittävä päätös niin koko saamelaisyhteisön kuin myös Suomen valtion ihmisoikeuspolitiikan uskottavuuden näkökulmasta.

SUOMEN historia saamelaisten kohtelun suhteen on karu ja velvoittaa Suomea toimimaan paremmin. Vielä 1970-luvulla saamelaislapsia pahoinpideltiin koulujen asuntoloissa saamen kielten puhumisen takia, saamelaisille tehtiin kallonmittauksia ja 1930-luvulla Inarin hautausmaalta vietiin saamelaisten pääkalloja rotuopillisiin etnisiin tutkimuksiin. Moni näitä nöyryyttäviä asioita kokenut elää yhä keskuudessamme.

Näinäkin vuosina Suomi on saanut huomautuksia ihmisoikeustoimijoilta, kuten YK:n ihmisoikeuskomitealta saamelaisten oikeuksien loukkaamisen vuoksi.

Saamelaiskäräjälain uudistaminen on tärkeä ensiaskel tilanteen korjaamiseksi. Saamelaiskäräjälain uudistamisella vahvistetaan saamelaisten itsemääräämisoikeutta ja tuetaan saamelaisten perustuslaillista oikeutta kehittää ja ylläpitää kieltään ja kulttuuriaan.

Lakimuutos olisi historiallinen ja merkittävä päätös saamelaisyhteisön ja myös Suomen ihmisoikeuspolitiikan uskottavuuden näkökulmasta.

NYKYINEN laki astui voimaan vuonna 1995 ja oli alunperinkin valuvikainen. Vuonna 2011 työnsä aloittanut Kataisen hallitus oli ensimmäinen, joka yritti uudistaa lain. Siitä lähtien jokainen hallitus on yrittänyt samaa.

Asia ei ole ollut SDP:llekään aina helppo. Eduskuntavaalien 2015 alla ensimmäinen yritys uudistaa saamelaiskäräjälaki kaatui.

Pääministeri Sanna Marinin johdolla hallitus yritti uudistaa saamelaiskäräjälain ja antoi hallituksen esityksen loppuvuodesta 2022. Esitys annettiin poikkeuksellisesti riitaisana keskustan vastustaessa. Kuten tunnettua, saamelaiskäräjälain uudistus jumittui lopulta perustuslakivaliokuntaan eduskuntavaalien 2023 alle.

Nyt tilanne on SDP:lle selvempi. Marinin hallituksen esitys asiasta on ollut vahva pohja jatkokäsittelylle. Jyväskylän puoluekokous hyväksyi syyskuussa 2023 puoluekokousaloitteen, jossa SDP otti saamelaiskäräjälain uudistamiseen myönteisen kannan. SDP:n eduskuntaryhmä tukee Orpon hallituksen esitystä.

KUN tästä päästään vihdoin eteenpäin, on aika yhdessä ryhtyä pohtimaan sitä, miten muutoinkin voimme olla rakentamassa yhteiskuntaa, jossa myös saamelaisten oikeudet toteutuvat. Työtä riittää esimerkiksi sen suhteen, että saamelaisten lasten ja nuorten kielen oppimisen mahdollisuuksia voidaan tukea ja että saamelaisten perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen on edellytykset tulevaisuudessakin.

Myös käynnissä olevan tärkeän totuus- ja sovintokomissioprosessin työn tuloksia kannattaa seurata tarkkaan.

Mikkel Näkkäläjärvi by Flander
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta