Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Janne Riiheläinen: USA avasi ovensa disinformaation tulvalle, ja kaikki tämä vaikuttaa meihinkin

Yhdysvallat on kevään aikana purkanut itseltään hämmästyttävän monta palomuuria ulkovaltojen vaikuttamisen, härkkimisen ja suhmuroinnin tieltä.

Yhdysvaltain presidentti Donald Trump on toisen virkakautensa aikana tehnyt paljon. Tai siis hänen taustallaan olleet toimijat ovat suunnitelleet paljon ja presidentti ministereineen on toteuttanut näitä toimia urakalla. Osa toimista on oikeudessa pantu ainakin toistaiseksi jäihin, mutta paljon on liittovaltion rakenteista purettu asioita, jotka oli sinne tehty oman maan kansalaisten suojelemiseksi.

Eräs liittovaltion tehtäväkenttä on kansallisesta turvallisuudesta vastaaminen. Silti varsin vähälle huomiolle jäänyt asia on Trumpin hallinnon johdonmukaisuus maan turvallisuuden purkamisessa hybridivaikuttamiselta.

Ulkoministeri Marco Rubio julisti juhlavasti, että ulkoministeriö torjuu uhkaa sananvapautta vastaan, kun se sulkee ulkomaiseen informaatiovaikuttamiseen keskittyneen yksikkönsä.

Jonkinlaisena rinnakkaistoimena tälle voi nähdä sen kun Rubio ilmoitti, että Yhdysvallat estää sellaisten ulkomaisten maahantulon, jotka “ovat mukana sensuroimassa amerikkalaisia”. Hän ei täsmentänyt mitä tämä “sensuuri” oikeastaan tarkoittaa ja miten se ilmenee.

Oikeusministeri Pam Bondi puolestaan hajotti ensimmäisenä virkapäivänään ulkomaalaista vaikutustoimintaa ja korruptiota vastaan taistelevan Foreign Influence Task Forcen (FITF).

Tämä FBI:n osa oli perustettu Trumpin ensimmäisen hallintokauden aikana torjumaan ulkomaista sekaantumista vaaleihin, erityisesti Venäjältä ja Kiinasta.

Lisäksi Bondi hajotti oikeusministeriön ryhmän, joiden tehtävänä oli takavarikoida pakotteiden alaisten venäläisten oligarkkien omaisuutta.

MYÖS AMERIKKALAISTEN omia korruptiomahdollisuuksia on helpotettu.

Yhdysvaltalaisten ja Yhdysvaltoihin kytköksissä olevien toimijoiden ulkomailla tekemää lahjontaa vastaan suunnattu Foreign Corrupt Practices Act (FCPA) -lain täytäntöönpano jäädytettiin presidentin määräyksellä.

Joe Bidenin kaudella maahan perustettiin Kansallisen turvallisuusneuvoston alle poikkihallinnollinen, tiivistä yhteistyötä Euroopan suuntaan tekevä Venäjän hybridisodankäyntiä seuraava ja torjuva osasto. Toiminnan tavoitteena oli estää Venäjän sabotaasit, disinformaationlevitys ja kyberhyökkäykset Eurooppaa ja Yhdysvaltoja vastaan.

Trumpin hallinto lopetti osaston toiminnan.

Kuvaavaa yhteistyön merkitykselle on, että esimerkiksi Saksan tiedusteluviranomaiset ovat saaneet ennakkovaroituksia terrori-iskuista nimenomaan Yhdysvaltojen tiedustelun kautta.

Kyberturvallisuuden puolelta on leikattu sekä valtionhallinnosta että voittoa tavoittelemattomien toimijoiden tuesta. Rahoitusta on leikattu myös osavaltioiden ja paikallisten vaalivirkailijoiden tukemiseen tarkoitetulta ohjelmalta.

Vaaliturvallisuudessa Trumpin Yhdysvallat keskittyy nyt presidentille läheisiin ”vaalipetoksiin”. Oikeusministeriön osasto, jonka tehtäviin kuului aiemmin pitkälti rotuerottelusta peräisin olevien äänestämisen estämisten tai vaikeuttamisten valvonta, etsii nyt suuresti supistettuna vaalipetoksia.

MEDIAYMPÄRISTÖSSÄ Trumpin hallinto on käynyt sekä Yhdysvaltojen sisäisten liittovaltion tukea nauttivien ei-kaupallisten medioiden että ulkomaille, erityisesti diktatuureihin suunnattujen tiedotusvälineiden kimppuun.

Hyökkäykset ja uhkailut häntä kritisoivia journalistisia medioita vastaan ovat myös jatkuvia. Sen sijaan häntä varauksetta kannattavat mediat, pienistä podcasteista alkaen, saavat huomiota ja toimintamahdollisuuksia hallinnon eri puolilla.

On itsestäänselvää, että Yhdysvaltain kilpailijat ja viholliset tulevat hyödyntämään tätä itse aiheutettua heikkoudentilaa.

Ikävä kyllä valmiuksien ja toimintamallien romuttaminen Atlantin takana heikentää myös Yhdysvaltain liittolaisten turvallisuutta. Trumpin toimien myötä Venäjällä, Kiinalla ja näiden diktatuurien liittolaisilla on paljon lisää tilaa mellastaa koko maailmassa.

Janne Riiheläinen 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen.

Kolumni

Verot vai henki? Valittiin mikä keino tahansa, lopulta jonkun täytyy vähentää omaa kulutustaan

Euroopassa ihmetellään, miten Euroopan unionin kaavailemat 800 miljardin euron sijoitukset yhteiseen puolustukseen rahoitettaisiin.

Yksi jos toinenkin poliitikko Naton pääsihteeristä Mark Ruttesta alkaen on jo ilmoittanut, että jälleen kerran leikattava täytyy löytää sosiaalimenoista.

Tarve investoinneille on huutava. Jälleenvarustelun rahoittaminen hyvinvointivaltioita entisestään leikkaamalla olisi kuitenkin vaarallinen virhe. Sen seurauksena Eurooppa todennäköisemmin heikkenee kuin vahvistuu.

Yhteinen puolustus hyödyttää ennen kaikkea Venäjän naapureita.

ITSEKKÄÄN realistisesti katsoen: Venäjä ei ole sotilaallinen uhka Puolaa lännempänä asuville.

Kremlin tankit eivät tule jyräämään Berliinin kaduilla tai kastelemaan telaketjujaan Atlantissa. Yhteinen puolustus hyödyttää ennen kaikkea Venäjän naapureita.

Kremlin ja oligarkkien uhka demokratialle ei välttämättä liikuta tarpeeksi leikkauksiin ja vyönkiristyspolitiikkaan vuodesta 2010 saakka pettyneitä äänestäjiä.

Mitä kauemmaksi Venäjästä mennään, sitä helpompaa poliitikkojen on asettaa oman kansan hyvinvointi vastakkain Ukrainan tukemisen ja Venäjää vastaan varustautumisen kanssa.

Jälleenvarustelu ei myöskään ole ainoa investointi, jota Euroopassa nyt tarvitaan. Tarvitsemme esimerkiksi vihreän siirtymän Venäjä-riippuvuuksia katkovia investointeja.

Yhteinen puolustus, talouden siirtymä kestävälle pohjalle, ja ilmastonmuutoksen hillintä ovat Euroopan turvallisuuden keskeisiä rakennuspalikoita. Mitään niistä ei ole varaa laiminlyödä.

Poppakonsteja ei ole.

MUTTA mitä tapahtuu, jos tarvittavat sadat miljardit maksatetaan jo nyt vaikeuksissa olevilla köyhillä ja keskiluokalla?

Leikkaukset palveluista ja sosiaaliturvasta pienten, perifeeristen maiden hyväksi antaisivat Kremlin pyrintöihin suopeasti suhtautuvalle laitaoikeistolle ja muille populisteille valtavan vaaliaseen.

Viimeistään seuraava kriisi ajaisi etenkin Venäjästä kaukaiset maat tinkimään yhdessä sovitusta – ja kenties tekemään diilejä Kremlin kanssa.

Suomen ja Baltian turvallisuudelle tällainen kehityskulku olisi hyytävän vaarallinen. Kestämättömälle pohjalle pystytetty puolustuksen kulissi todennäköisesti heikentäisi Euroopan turvallisuutta enemmän kuin vahvistaisi sitä.

USKOTTAVAN puolustuksen rakentamiseen on kyettävä sitoutumaan.

Vahva Eurooppa voidaan rakentaa vain sosiaalisesti ja ekologisesti kestävälle pohjalle. Tämä tarkoittaa muun ohessa kustannusten reilua jakamista.

Poppakonsteja ei ole. Julkiset investoinnit voi rahoittaa vain veroilla, velalla tai rahaa painamalla. Valittiin mikä keino tahansa, lopulta jonkun täytyy vähentää omaa kulutustaan.

En näe muuta kestävää vaihtoehtoa kuin periä leijonanosa Euroopan turvallisuuden kustannuksista niiltä, jotka ovat vuosikymmenien vakaudesta ja tekemättä jääneiden investointien mahdollistamista matalammista veroista eniten hyötyneet.

On vain reilua, että viimeisen omaisuudensuojan ylläpidosta maksavat selvästi enemmän ne, joilla suojattavaa omaisuutta eniten on.

Kirjoittaja on kestävyysteemoihin erikoistunut erikoistutkija ja yhteiskunnallinen keskustelija

janneMkorhonen
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Janne Riiheläinen: Sodan jumalalle uhraamisesta tuli Venäjän valtionuskonto

Venäjällä perustuslaki kieltää valtiollisen ideologian, mutta sodan vaatimien uhrausten palvomisesta on tullut maalle kuin uusi uskonto.

Perustuslain jyrkkä kirjaus on perua siitä, että Neuvostoliiton romahdettua maa halusi poistua ajasta, jolloin maassa oli vain yksi ainoa sallittu valtioaate, kommunismi.

Tuolloin Venäjä uskoi ehkä itsekin muuttuvansa moniarvoiseksi yhteiskunnaksi, jossa erilaiset ajatusmallit kilpailisivat kansan suosiosta demokraattisissa vaaleissa. Jos jokin ideologia tai toimintamalli ei enää miellyttäisi, voisi kansa vaaleissa vaihtaa valtaa ja vallanpitäjien ajattelutapaa.

Tästä ajatuksesta ei ole juuri mitään jäljellä Vladimir Putinin neljännesvuosisadan mittaisen vallan jälkeen. Hänen hallintonsa toimintatapaan kuuluu tehdä asioita näennäisen laillisesti. Siksi duuma pääsee aina tarpeen tullen kumileimaamaan Putinin vallassapysymiselle tarpeellisia lakeja ja lakimuutoksia.

Putinin valta on hyvin yksinvaltaista ja vaihtoehtojen puute edellyttää jonkinlaista perustelua tilanteelle. Me suomalaiset toki tiedämme Kekkosen ajoista, että pitkäaikaiseen valtionpäämieheen on helppo liittää ominaisuuksia, jotka tekevät hänestä ainoan järkevän vaihtoehdon.

Mutta pelkkä henkilöpalvonta ei kuitenkaan pitkälle kanna, vaan on luotava myös maailmankuva tämän palvonnan perustaksi.

NEUVOSTOLIITOSSA perustana oli pitkään Suuri isänmaallinen sota. Siitä kerrotussa tarinassa neuvostokansat joutuivat lännestä tulevan tuhoisan hyökkäyksen kohteeksi, joka oli lähellä johtaa totaaliseen tuhoon ja kuolemaan.

Fasismin pahuus kuitenkin ensin torjuttiin ja sitten kukistettiin valtavin tappioin. Neuvostovaltio pelasti tässä tulkinnassa lähes yksin koko muun maailman tämän pahan kynsistä.

(Hinta oli kova: miljoonia kuolleita siviilejä ja raunioitunut maa. Sodasta toipuminen kesti pitkään, ja sillä voitiin vuosikymmenien ajan perustella kansalaisille maan teknologista, taloudellista ja sosiaalista jälkeenjäämistä.)

Tämän hetken Venäjällä valtio kaikessa viestinnässään korostaa tilanteen samanlaisuutta. Sota on käynnissä, lännestä tulee edelleen uhka venäläisen maailman ja elämäntavan olemassaololle.

Ilman tätä eksistentiaaliseksi maalattua uhkaa kansalaisille olisi vaikeaa perustella vapauden ja vaurauden tavoittelun vaihtumista opposition sortamiseen ja sotateollisuuteen.

UHRAUSTARINAN suurin pyhä on Venäjällä 9.5. vietettävä voitonpäivä. Tämänvuotiset juhlallisuudet olivat paljon suuremmat kuin moniin vuosiin.

Moskovassa päivän kunniavierailla, kuten Kiinan presidentillä Xi Jinpingilla oli rintapielessään musta-oranssi Yrjönnauha. Se on Putinin Venäjän menneelle ja nykyiselle sodalle rakennetun ideologian keskeinen symboli, Z-kirjaimen ohella.

Voitonpäivän toinen performanssimuoto on Kuolematon rykmentti -nimellä kulkevat kansalaismarssit. Niillä kannetaan sodassa kuolleiden neuvostosotilaiden kuvia, soitetaan neuvostoliittolaisia sotilaslauluja ja puetaan lapsia Puna-armeijan univormujen mukaelmiin.

Tänä vuonna marsseja järjestettiin äiti-Venäjän lisäksi eri puolilla maailmaa venäläisverkostojen voimannäyttönä. Toimintaa koordinoivan järjestön johtoon kuuluva duuman jäsen esitti väitteen, että marsseja olisi tänä vuonna nähty jopa 120:ssa maassa, Huippuvuorilta Caracasiin asti.

SUOMESSAKIN suomenvenäläisten kokoonkutsuma Kuolemattomien rykmentti -marssi on nähty ennen koronapandemiaa pari kertaa.

Tänä vuonna keskeinen voitonpäivän tapahtuma Suomessa oli Venäjän suurlähetystön vastaanotto. Paikalla oli ainakin Vapauden liitto -puolueen edustusta sekä yksi Vasemmistoliiton pitkäaikainen ex-kansanedustaja. Myös Neuvostoliitossa ja Venäjällä opiskelleita suomalaisia oli saapunut paikalle juhliin.

Heidän sosiaalisessa mediassa julkaisemansa yhteiskuvat suurlähettiläs Kuznetsovin kanssa luovat vaikutelmaa, että juhlista on rohkaistu jakamaan tietoa.

Voitonpäivän juhlallisuuksien määrä ja laatu tänä vuonna luovat vaikutelmaa Venäjän ulkopolitiikan rytminvaihdoksesta. Se pyrkii nyt luomaan kuvaa vahvoilla olevasta ja laajalti liittoutuneesta imperiumista.

Venäjä ei halua vaikuttaa nurkkaan ahdistetulta, vaan pystypäin yrittää vakuuttaa kansalaisilleen sekä koko maailmalle olevansa taas valmis uhraamaan sodalle paljon ja enemmän.

Venäläisnuorten järjestämä ”Kuolemattomien marssi” nähtiin voitonpäivänä muun muassa Moldovassa. Kuva: AFP / Lehtikuva

Janne Riiheläinen, 2024

Janne "Rysky" Riiheläinen

Kolumni

Ukrainassa ei käydä virtuaalisotaa – ilmaiskut tuottavat samanlaista jälkeä kuin Guernicassa 1937 ja Helsingissä 1944

Persianlahden sota 1990-luvun alussa muistutti kotisohvilta katsottuna jonkinlaista videopeliä.

Yhdysvallat syöksi Kuwaitin miehittäneen Irakin niskaan kauko-ohjattuja täsmäpommeja, jotka poksahtivat kohteisiinsa erehtymättömällä tarkkuudella.

Näin amerikkalaiset ainakin tahtoivat sodan esittää, sekä kotirintamalle että muulle maailmalle.

Vietnamin katastrofista oli opittu yleisen mielipiteen merkitys: että tiedonvälitys paikan päältä oli pidettävä tiukasti kontrollissa. Välillä tuntui kuin kuvamateriaalit olisi tuotettu elokuvastudioilla.

Yhdysvaltain huipputeknologia näytti takaavan sen, että vihollista ei tarvinnut enää kohdata taistelukentällä ”silmästä silmään”.

Pelätty maasotavaihekin oli täydellisen ilmaherruuden turvin yksipuolista teurastusta ja ohitse sadassa tunnissa.

Ukrainan uutiskuvat ovat olleet jo kolmen vuoden ajan kaikkea muuta kuin virtuaalitodellisuutta.

KUWAITIN vapauttamisen ajateltiin osoittavan suuntaa. Kylmän sodan jälkeisessä maailmassa paha saisi palkkansa, nopeasti ja ”siististi”.

Irakin verinen diktaattori Saddam Hussein tosin syrjäytettiin ja hirtettiin vasta 2000-luvun puolella, kun amerikkalaiset tarvitsivat World Trade Centerin iskujen jälkeen päitä vadeille.

Ensimmäiseksi tässä terrorisminvastaisessa sodassa oli kaadettu Afganistanin Taliban-hallinto, mutta se osoittautui Pyrrhoksen voitoksi.

Yhdysvaltain johtama kansainvälinen yhteisö ei saanut maata rauhoitetuksi, vaan vetäytyi 20 vuoden jälkeen häntä koipien välissä talibanien tieltä.

Teknologis-taloudellisen ylivoiman rajat tulivat vastaan, kun sotilaalliset kohteet karkasivat kartalta. Miljoonien dollarien ohjuksista ei ollut pidemmän päälle hyötyä, jos niille ei löytynyt tuhottavaksi kuin yhdentekeviä hökkeleitä.

Innovaationa ovat esiintyneet droonit, jotka näyttävät lasten leluilta. Ne ovat halpoja mutta murhaavia.

UKRAINAN uutiskuvat ovat olleet jo kolmen vuoden ajan kaikkea muuta kuin virtuaalitodellisuutta. Ilmaiskut asutuskeskuksiin tuottavat samanlaista jälkeä kuin Guernicassa 1937 tai Helsingissä helmikuussa 1944.

Ilman modernia teknologiaa siellä tuskin pärjäisi kumpikaan osapuoli, mutta rintamilla kaivetaan puolustuslinjoja maahan kuin ensimmäisessä maailmansodassa.

Innovaationa ovat esiintyneet droonit, jotka näyttävät lasten leluilta. Ne ovat halpoja mutta murhaavia.

Suomi on ollut peliteollisuuden pieni suurvalta, jonka nyrkkipajoista kasvaneet yritykset ovat jalostaneet huippuunsa myös virtuaalista tappamista.

Pitäisikö sitä kutsua edistykseksi, jos tätä kehityskapasiteettia valjastettaisiin nyt tositoimiin, kun maa toisensa jälkeen pistää pelimerkkinsä varusteluun?

Mikko Majander Kuvattu kolumnikuvaksi
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jukka Kekkonen: Oikeistopopulismi horjuttaa tutkitun tiedon merkitystä

Oikeistopopulistisen ideologian vahvistuminen – myös Suomessa – viimeisen kymmenen vuoden aikana on tuottanut uusia uhkia demokraattisen oikeusvaltion periaatteille ja instituutioille.

Samalla näistä instituutioista kuten riippumattomista tuomioistuimista, ja myös tutkimuksen ja ajattelun vapautta edustavista yliopistoista on tullut meneillään olevien ideologisten taistelun ydinalueita.

Donald Trumpin politiikka osoittaa karulla tavalla, kuinka vähän kunnioitusta oikeistopopulisteilla ja heidän hännystelijöillään on demokratiaa ja oikeusvaltiota kohtaan. Ideologia jyrää tarvittaessa tosiasiat ja tutkitun tiedon lakien noudattamisesta puhumattakaan.

ENTÄ meillä Suomessa? En pidä lainkaan liioiteltuna näkemystä, jonka mukaan maamme nykyinen hallitus on itsenäisen Suomen ideologialtaan oikeistolaisin hallitus. Sen politiikka on selkeän luokkapohjaisuuden lisäksi myös altistunut oikeistopopulistisille painotuksille perussuomalaisten mukanaolon myötä.

Vain Juha Sipilän ”kaikkien aikojen koulutusvihamielisin hallitus” aiheutti leikkaus- ja muilla toimillaan yhtä pahoja tuhoja kuin Orpon hallitus.

Niihin kuuluvat muun muassa tutkitun tiedon ja asiantuntijoiden näkemysten väheksyminen aina silloin, kun ne ovat ristiriidassa tavoiteltavien poliittisten päämäärien kanssa.

Nykyisen hallituksen tiede- yliopisto- ja koko koulutuspolitiikan linja on ennen näkemättömän surkea. Vain Juha Sipilän ”kaikkien aikojen koulutusvihamielisin hallitus” aiheutti leikkaus- ja muilla toimillaan yhtä pahoja tuhoja.

REHELLISYYDEN nimissä ei ole mitään syytä antaa kiitosta Suomen koulutuspolitiikalle viimeisenä 20 vuoden aikana muutoinkaan. Laatua on systemaattisesti korvattu määrällä: lisää opiskelupaikkoja entisillä resursseilla, joka on johtanut tutkintojen tason madaltamiseen. Lisäksi vuoden 2010 yliopistolaki on kaventanut yliopistojen autonomiaa, OKM:n byrokraattisella ja yksityiskohtiin ulottuvan talousohjailun kautta.

Tiede- ja sivistysyliopistot ovat muuttuneet hallintoyliopistoiksi, joissa tutkimus ja siihen perustuva opetus uhkaa jäädä hallinnon ja nyt myös lisääntyvässä määrin poliittisen ohjailun alaiseksi, kun varoja kanavoidaan pikavoittojen tavoitteluun (strateginen tutkimus). Samalla perustutkimuksen resursseja leikataan.

Tasa-arvoisten mahdollisuuksien ideaan nojautuva koulutuspolitiikka, jota rakennettiin sukupolvien ajan, on romuttumassa uusien, ja aina välttämättömiksi kuvattujen säästöjen ja määrällisiä ja tavoitteita alleviivaavien linjausten vuoksi.

Laatua on systemaattisesti korvattu määrällä: lisää opiskelupaikkoja entisillä resursseilla, joka on johtanut tutkintojen tason madaltamiseen.

NYT ongelmien mittasuhteet ovat kuitenkin nousemassa ennätyksellisen suuriksi globaalisten valtasuhteiden muutosten ja oikeistopopulistisen ideologian myötä. Näemme maailmalta mitä tämä merkitsee tai ainakin voi merkitä.

Totuuden tavoittelu sekä avoin ja järkiperäinen keskustelu eivät kiinnosta oikeistopopulisteja, jotka haluavat kaventaa sananvapautta ja vapaan tutkimuksen ja opetuksen elintilaa oman ideologiansa mukaiseksi.

Yksitäiset muutokset voivat olla ”pieniä”, mutta kertautuessaan ja kasautuessaan niiden linjan voi nähdä. Ja se on kaikkea muuta kuin myönteinen vapaalle tutkimukselle ja yliopistojen autonomialle. Muutokset näkyvät jo yliopistojen autonomiaa koskevassa kansainvälisessä monitoroinnissa, jossa Suomi on pudonnut viime vuosina kärkisijoilta huolestuttavasti alaspäin.

Muutokset, joiden keskellä olemme, ovat paljon vakavampia kuin yleensä on haluttu ymmärtää. Ja ainakin yhtä vakava asia on myös se, että retoriikan tasolla on syntynyt ennennäkemätön kaksoistodellisuuden ilmiö, jossa hallituksen edustajat kiistävät ongelmat ja heikentyneet tulokset. Ja vastaavasti pidemmällä aikavälillä koulutuspolitiikan alamäkeä siivittänyt OKM:n johto kieltäytyy näkemästä omaa vastuutaan negatiivisesta kehityksestä.

Kirjoittaja on oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, emeritus, Helsingin yliopisto

Jukka Kekkonen
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta