Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).