Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

PENTTI SALMI

Pentti Salmi: Ei mikään takarivin taavi vaan ratkaiseva monsteri

Viimeinen pari uunista ulos, mikä tietää SM-koriksessa sitä, että mestaruuden ratkaisevat finaalissa Kauhajoki ja Salo.

Viiteen vuoteen runkosarjan kärkikaksikosta ainakin toinen on ollut aina loppuottelussa, joten siinäkin suhteessa tilanne on hieman erikoinen kun parhaat hyytyivät. Ei kuitenkaan niin dramaattinen kuin vuonna 1983 jolloin ToPo nousi runkosarjan peräti kuudennelta sijalta mestariksi.

Nyt nähtiin jännittävät välierät, joten draaman kaari on huipentumassa. Ja otsikoihin nousi mies täysin odottamatta, viidettä kauttaan Vilpas Viikingeissä pelaava takamies, 23-vuotias ja 186-senttinen Aatu Kivimäki. Ei hän suinkaan tähänkään saakka ole ollut mikään takarivin taavi, mutta nyt tasonnosto on ollut huikea. Mies on ollut monsteri-luokkaa.

SEAGULSIA vastaan Kivimäki takoi kuudessa matsissa 88 pinnaa keskiarvonaan 14,7 ja tykitti kolmoset 19/31 eli huikealla 61,3 prosentin sihdillä. Mutta kaiken huippu oli ratkaisuottelun kori 0,1 sekuntia ennen loppua. Tie finaalin oli auki.

Eikä Aatu suinkaan vain pisteillä namutellut. Hänhän pisti siinä sivussa herran nuhteeseen myös Seagullsin taitavan takamiehen Kendale McCullumin.

Karkkilan koripalloahjon kasvatti Kivimäki ei ole ainoa sieltä lähtenyt ja siipiensä alle tuulta saanut. Valittiinhan viimeksi koriksen Hall of Fameen samoilta sijoilta oppinsa saanut, takamies hänkin, Klasu Mahlamäki.

VÄLIERÄT olivat hyvin jännittävät ja siinä mielessä hurjan kiinnostavat, mukaan lukien myös toisen otteluparin Karhu-Pyrintö. Mutta jälleen kerran on todettava, että runkosarja ja pudotuspelit ovat kaksi eri maailmaa.

Ensiksi kun pelin panokset kovenevat, niin joukkueiden pelitapa muuttuu. Katoaa hyökkäystyöskentelyn flow-tila, homma menee aivan liian vakavaksi, kaavamaiseksi. Lätkässä vastaavassa tilanteessa usein sanotaankin, että pelaajat puristivat liikaa mailaa.

Siksi playoffeista ei ole syytä odottaa viihdyttävää temppushowta.

Toisekseen pelien tuomitsemistapa muuttuu. Ihan kuin sääntöjä olisi muutettu. On vallalla se käsitys, että annetaan poikien pelata. Varsinkin koriinheittotilanteissa erotuomarit sallivat sääntöjen vastaisia kontakteja, joista pilli soi runkosarjapeleissä. En usko, että näihin kahteen asiaan tulee mitään muutoksia. Koetut vuodet ovat sen osoittaneet.

Mutta katsotaan kuitenkin kuka nostaa Pantteri-patsaan.

Koripallo: Joko finaalipaikat ratkeavat? Miesten Korisliiga Helsinki Seagulls vs Salon Vilpas
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Miapetra Kumpula-Natri

Kirjoittaja on Euroopan parlamentin jäsen (sd.).

Energiatehokkaan korjausrakentamisen lisäämisellä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla

EU-jäsenmaissa suunnitellaan parhaillaan kuumeisesti, miten kohdistaa EU:n elvytyspaketista tulevia varoja mahdollisimman viisaasti.

EU on sopinut yhteisestä elvytysvarojen paketista, jota käytetään kriisistä selviytymiseen. Samalla elvytyksestä halutaan hyötyä myös pitkässä juoksussa: Euroopan taloutta viherrytetään ja digitalisoidaan. Elvytysvaroista 37 prosenttia tuleekin suunnata ilmasto- ja 20 prosenttia digi-investointeihin.

Kannustan Suomea hakemaan mittakaavaltaan merkittäviä uudistussysäyksiä, hankkeita, joilla meille löytyy työtä globaalissakin työnjaossa ja jälleen kasvavaa vientiä. Samalla pitäisi työllisyyttä kasvattaa välittömästi.

YKSI KESKEINEN täsmäruiske on aloite korjausrakentamisesta, EU-kielellä puhutaan ”korjausrakentamisen aallosta”, Renovation Wave -aloitteesta. Rakennukset vastaavat 40 prosentista maanosan energiankulutuksesta ja 36 prosentista päästöistä. Suomessa luvut ovat hyvin lähellä tätä samaa. Kyse on ilmastomuutoksenkin kannalta merkittävästä sektorista. Suomen kunnianhimoinen tavoite on vähentää rakennuskantamme päästöjä vuoden 2020 alusta 90 prosenttia vuoteen 2050 mennessä. Olemassa olevan rakennuskannan päästöttömyyteen pitää tarttua, sillä rakennuskanta uudistuu hitaasti 1–2 prosentin vuosivauhdilla.

Energiatehokkaan korjausrakentamisen lisäämisellä lyödään kolme kärpästä yhdellä iskulla: syntyy välittömästi uusia työpaikkoja, ilmasto kiittää ja rakennusten viihtyvyys ja terveellisyys parantuvat.

RENEVATION WAVE tavoittelee myös kiertotalouden edistämistä rakennussektorilla korjausrakentamisen yhteydessä. Kestävien ja kierrätettyjen materiaalien käyttöä rakennuksissa onkin lisättävä. Kestävien ja uusiutuvien materiaalien, kuten puun, käyttö voi parhaimmillaan muuttaa rakennukset hiilivarastoiksi – siksi puurakentamiseen tulee kannustaa! Lähiöt ja asuinalueet tulee suunnitella viheralueineen ja lähimetsineen. Viheralueilla on ilmanlaadun ja kestävyyden lisäksi merkittävä vaikutus ihmisten hyvinvointiin.

Kestävä rakennuskanta ja asuminen eivät ole kuitenkaan vain numeroita ja tekniikkaa. Komission puheenjohtaja Ursula von der Leyen on käynnistänyt korjausrakentamisen strategiaan liittyen uuden, moni­alaisen Bauhaus-aloitteen. Tavoitteena on yhdistää taiteen, kulttuurin, osallisuuden, tieteen ja teknologian osaajat yhteen. Bauhausin tarkoituksena on luoda kestävää, kaunista ja kohtuuhintaista asumista, sekä tarjota innovatiivisia ratkaisuita kaupunkirakentamiseen. Meidän tuleekin tähdätä nyt Bauhausin kautta eurooppalaiseen huippuosaamiseen!

Haluan siis kannustaa suomalaisia toimijoita osallistumaan hankkeeseen – meillä on paljon annettavaa niin kestävyyden, kiertotalouden kuin osallisuudenkin saralla.

natri
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jarkko Eloranta

Teknologiateollisuus osoitti kyynistä opportunismia tekemällä liikkeensä korona-aikana – matto lähti palkansaajapuolen alta kuin se kuuluisa tikka Töölöstä

Työmarkkinoiden mannerlaatat tärähtivät, kun Teknologiateollisuus ilmoitti perustavansa uuden työnantajayhdistyksen, jonne työehtosopimustoiminta siirretään. Uusi Teknologiateollisuuden työnantajat ry aloitti kolmella jäsenellä. Työnantajayhdistys tulee solmimaan valtakunnallisen työehtosopimuksen, mutta kuinka kattava siitä tulee, on vielä hämärän peitossa. Perustajajäseniä on kolme.

Teknologiateollisuus luopuu valtakunnallisesta työehtosopimustoiminnasta ja tarjoaa elinkeinopoliittista edunvalvontaa ja neuvontaa yrityskohtaiseen sopimiseen niille yrityksille, jotka eivät halua olla osallisia valtakunnallisessa työehtosopimuksessa. Yhdistys on siis järjestäytymisvaihtoehto järjestäytymättömille yrityksille. Upeaako…?

TYÖNANTAJA vakuutteli kovin, että mikään ei muutu. Työehtosopimuksia solmitaan jatkossa ja yleissitovuudesta ei tarvitse olla huolissaan. Palkatkin kuulemma nousevat. Suositus henkilöstöedustuksesta yritysten hallinnossa oli kirsikka kermakakun päällä. Perusteet uuteen työmarkkinamalliin löydettiin koronasta ilmastonmuutokseen ja kaikesta siltä välillä. Lavealla pensselillä maalattiin pastellissävyistä tulevaisuutta.

Ay-liike ei pysty näissä oloissa toimimaan normaalisti. Tätäkin työnantajapuoli näyttää käyttävän hyväkseen.

Aivan yhtä vakuuttuneita uudesta uljaasta tulevaisuudesta ei oltu palkansaajapuolella. Teknologiateollisuuden malli työehtosopimustoiminnan paikallistamisesta ja hajauttamisesta oli hienostuneempi ja sivistyneempi operaatio kuin Metsäteollisuus ry:n brutaali hyökkäys. Mutta tavoite ja filosofia ovat molemmissa malleissa samat. Heikentää valtakunnallista sopimista, kasvattaa työnantajan neuvotteluvaltaa ja -voimaa suhteessa työntekijöihin ja lopettaa työehtosopimusten yleissitovuus.

HYVÄ neuvottelutoiminta edellyttää osapuolten kunnioittamista ja vahvaa keskinäistä luottamusta. On vaikea nähdä, että luottamus ja kunnioitus kasvaisivat, kun toinen osapuoli yksipuolisesti ja yllättäen murtaa vakiintuneen toimintamallin. Todellista kyynistä opportunismia osoitti se, että Teknologiateollisuus teki liikkeensä korona-aikana ja koronalla perustellen.

Työmarkkinoilla on tehty yhdessä sopimuksia ja ratkaisuja, joilla yritykset selviäisivät korona-ajasta mahdollisimman kuivin jaloin. Kriisin aikana, jos milloin, tarvitaan yhteistyötä ja samaan suuntaan kulkemista. Palkintona tästä vastuullisuudesta ja yhteistyöstä matto lähti palkansaajapuolen alta kuin se kuuluisa tikka Töölöstä. Korona-aikana kokoontumisia ja kansalaisoikeuksia on rajoitettu. Ay-liike ei pysty näissä oloissa toimimaan normaalisti. Tätäkin työnantajapuoli näyttää käyttävän hyväkseen.

Teknologiateollisuuden työehtosopimuksia on pidetty malliesimerkkeinä paikallisen sopimisen mahdollisuuksista. Näyttää kuitenkin siltä, että edes se ei työnantajalle riittänyt. Mitä sitten työnantaja tavoittelee? Ainakin yleiskorotuksista ja palkankorotusten täysperälaudasta halutaan eroon. Työnantaja haluaa siis päättää kenelle ja kuinka suuren palkankorotuksen antaa. Se kuulostaa sanelulta, ei sopimiselta.

eloranta

Kolumni

Suvi-Anne Siimes

Suvi-Anne Siimes: Ärsytyskynnykseni on aiempaa alempana – voi olla, että niin on myös monilla muilla

Luin muutama kuukausi sitten Rutger Bregmanin kirjan Hyvän historia. Yksi sen tarjoamista tiedonjyvistä oli, että ihmiset ovat onnellisempia ilman uutisia. Ajatus tuntui oudolta, mutta uskon siihen nyt, kun edessäni aukenee jo toinen peräkkäinen koronarajoitusten kevät.

Vuosi sitten sympatiani olivat tuoreen pääministerin ja hänen kohti tuntematonta haparoineiden joukkojensa puolella. Nyt jo harmittaa välillä. Myös ärsytyskynnykseni on aiempaa alempana.

Voi olla, että niin on myös monilla muilla.

En itse kaipaa poliittista poseerausta enkä varsinkaan pelottelua.

Korona-aika on kuin kävelyä keväisillä jäillä. Ne voivat murtua varoittamatta jalkojen alla.

Jää voi pettää epidemiatilanteen pahenemisen takia. Tai siksi, että yhteiskunnallinen luottamus ei vain enää riitä. Ensimmäinen riski pienenee oikea-aikaisten rajoitustoimien ja niiden tehokkaan toimeenpanon avulla. Luottamusta puolestaan vahvistaa selkeä, avoin ja mahdollisimman reaaliaikainen viestintä.

Molemmissa toimissa on ollut toivomisen varaa tänä keväänä. Entinen teräsjää voi siksi lähteä murtumaan myös pääministerimme jalkojen alta.

LUOTTAMUS ON ollut Suomessa perinteisesti vahvaa. Sitä on pidetty jopa maamme ikiomana taikavoimana. Sen ansiosta koronatoimiakin oli pitkään helppo rakentaa ja johtaa teknokraattisten mallien ja ylhäältä alas suunnattujen viestien avulla.

Taikavoimassamme on kuitenkin myös heikentymisen merkkejä.

Puoluekenttä on sirpaloitunut ja äänestysaktiivisuus alentunut. Vaaleihin on ollut vaikeampi löytää ehdokkaita ja virkamiesten arvostelu ja syyttely ovat yleistyneet myös poliitikkojen parissa.

Hallituksen kyky ennakoida erilaisia tulevaisuuden vaihtoehtoja on ollut hetkittäin jopa häkellyttävän heikkoa. Samalla rajoja ja yksityisiä tiloja koskevat koronarajoitukset ovat vuotaneet tavalla, jota monien on ollut vaikea ymmärtää ja varsinkaan hyväksyä.

En itse kaipaa poliittista poseerausta enkä varsinkaan pelottelua. Minulle riittäisivät pelkät paperinmakuiset faktat siitä, millaisten seikkojen perusteella rajoituksista kulloinkin päätetään, miten päätettyjen toimien vaikuttavuutta seurataan ja kuinka erilaisiin vaihtoehtoihin varaudutaan jo ennakolta.

Nuo tiedot kuitenkin puuttuvat kuvasta. Tai ainakaan ne eivät aina tavoita aktiivista kansalaista ajoissa. Siksi koronarajoituksia koskevan uutisoinnin seuraaminen tuntuu usein raskaalta ja kuluttavalta.

Ilman uutisia on kuitenkin vaikea olla. Siksi onnellisuutta vähentäviä päiviä on edessä vielä monta.

siimes
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Evita Lestinen

Sijoittamisesta ei voi puhua liikaa – täytyy myöntää, etten ole erityisen ihastunut naisnäkökulman alleviivaamiseen

Peruskouluaikoinani inhosin matematiikkaa, kuten kuka tahansa mutrusuinen teini. Inhosin sitä niin, että miltei pelkäsin jokaviikkoisia matikan tunteja. Arki-iltaisin istuin isäni kanssa keittiömme pöydän äärellä laskemassa. Naama turhautumisesta punaisena yritin keskittyä ja tajuta laskukaavojen logiikkaa, mutta numerot ahdistivat.

Rakensin itselleni identiteettiä, johon kaavat, luvut tai numerot eivät kuuluneet, vaikka osaamisessani ei ollut mitään vikaa. Olin sukupuolittuneiden stereotypioiden tyyppiesimerkki.

Kun tutustuin sijoittamiseen, tuo matematiikkaan yhdistämäni epävarmuus nousi esiin. En pysty, en osaa, en kykene. Ja mikä helvetti on P/E-luku?

Hanskat tiskiin, ajattelin. Tämä on jonkun minua älykkäämmän heiniä.

KUITENKIN ALOITIN sijoittamisen, puolipakolla tosin. Sijoittavat numeronerot isoveljeni painostivat minua avaamaan arvo-osuustilin. Ja sitten kulutin ansaitsemani kesätyötulot suuren suomalaisyrityksen osakkeisiin ja erääseen rahastoon.

”Katso, eihän tässä ole mitään ihmeellistä”, virkkoi veljistäni toinen. No, eipä ollutkaan.

Laput silmillä tehtyjen osake- ja rahasto-ostojen jälkeen ymmärsin, että luvut, numerot, pilkut ja desimaalit ovat ystävällisiä ja kiinnostavia. Ja ennen kaikkea ymmärrettävissä!

Samoihin aikoihin törmäsin mediassa yhä useammin naisiin, jotka puhuivat rahasta, numeroista, sijoittamisesta ja taloudesta.

Ryhdyin rakentamaan päänsisäistä tarinaani uusiksi. Hiljalleen uskoin, että jos nuo voivat ja osaavat, kyllä minäkin. Käppyröitä ja lukuja pelkäävä nuori väistyi.

Esimerkin muutosvoimaa ei pidä vähätellä. Varmuus kokeilla, yrittää ja ottaa riskejä ei synny tyhjiössä.

TÄYTYY MYÖNTÄÄ, etten ole erityisen ihastunut sijoituskeskusteluissa naisnäkökulman alleviivaamiseen. Mutta työsarkaa riittää: Danske Bankin mukaan naiset sijoittivat euromääräisesti viime vuonna 13 prosenttia enemmän, mutta miehillä kasvua oli noin 50 prosenttia toissa vuoteen verrattuna.

Nähdäkseni rahasta puhuvat – vaikuttajat, yrittäjät, kirjailijat, pankit ja mediat – kurovat sosioekonomisen eriarvoisuuden kuilua pienemmäksi. Entistä tasa-arvoisempi joukko pörssissä on yhteinen etu.

On ihmisiä, joiden kotona ei ole koskaan puhuttu rahasta, saati sijoittamisesta.

Jollekulle sijoittaja Merja Mähkän helposti ymmärrettävät sijoitussisällöt palvelevat samaa tarkoitusta kuin aikoinaan veljiltäni saamani tiedollinen ja henkinen tuki perehtyä pörssiin edes pintapuolisesti.

Mitä moninaisempi joukko käyttää ääntään ja rohkenee pureutua talouden eri teemoihin ja mitä useampiin korviin rahapuhe kantautuu, sen parempi.

Kun tietoa on riittävästi saatavilla, kukin voi itsenäisesti pohtia, onko sijoittaminen taloudellisesta hyvinvoinnista kiinnostuneiden – naisten, miesten, ahneiden, feministien, älykkäämpien, tyhmempien vai ihan tavallisten ihmisten – hommaa.

Näkökulmasta riippuen, vastaus voi olla mitä vain.

Global epidemics and economic impact