Sisällissodan kipeät muistot ja kauaskantoinen perintö nousivat pääosaan Stadin työväenkirjallisuuspäivillä

Kuva: Kari Hulkko

Paneelikeskustelijat Oona Ilmolahti, Sari Näre, Marjaliisa Hentilä ja Sture Lindholm tarjosivat antoisan puolitoistatuntisen aiheesta Kapinan perintö.

Rolf Bamberg
rolf.bamberg@demokraatti.fi

Kirjallisuus
11.11.2018
17:13

Tässä vikonvaihteessa jälleen kolmipäiväisenä järjestetyillä Stadin työväenkirjallisuuspäivillä oli ainakin pienen juhlan paikka. Työväenliikkeen kirjaston ystävien aloitteesta vuonna 2014 pystyyn pantu kirjallisuustapahtuma väritti marraskuun harmautta nyt viidettä kertaa.

Työväenkirjallisuuspäivän näkyvä edusmies Pentti Arajärvi ei siis suotta käyttänyt vahvalla talkoomentaliteetilla järjestettävästä tapahtumasta ilmaisua ”perinteinen”. Jatkuvuus on ollut järjestäjillä ollut mielessä heti ensimmäisistä päivistä lähtien, ja laadukkaana vuodesta toiseen pysynyt ohjelma antaa pyrkimykselle myös pontta, vaikka tänä vuonna ainakin tapahtumalauantain väkimäärä vaikutti aiempia vuosia pienemmältä.

Laatu korvasi määrän, sillä paikalle saapunut yleisö olisi joissakin sessioissa ollut innokas keskustelemaan pidempäänkin kuin käsiohjelmaan merkityssä aikarajauksessa. Eli kuten lauantain ensimmäisen paneelikeskustelun vetäjä Aarni Tuominen totesi ”valitettavasti joudumme lopettamaan juuri tässä vaiheessa, kun yleisö alkaa vasta kunnolla lämpiämään”.

Kyseinen paneeli otsikolla ”Kapinan perintö” olikin tämänvuotisten työväenkirjallisuuspäivien kiinnostavinta ja puhuttaneinta antia. Hyvin valittu panelistijoukko –
Marjaliisa Hentilä, Oona Ilmolahti, Sari Näre ja Sture Lindholm – toivat tänä muistovuonna jo miltei puhkipuhuttuihin teemoihin lisäsävyjä omilla tutkimuksillaan ja tulkinnoillaan ..

Historiantutkija Marjaliisa Hentilä lähestyi otsikon aihetta kahden tutkimansa sosialidemokraattisen vaikuttajan kautta, joista kummastakin hän on julkaissut myös elämäkerrat; Matti Paasivuoresta muutama vuosi sitten ja Hilja Pärssisestä tännä vuonna. Vuonna 1918 Paasivuori ei lähtenyt vallankumouksen tielle, mutta joutui jälkimainingeissa silti. Pärssinen sen sijaan pitkän puntaroinnin jälkeen suostui ottamaan hoitaakseen kansanvaltuuskunnan kouluasiaim valtuutetun tehtävät. Molemmilla oli tärkeä rooli yrityksissä eheyttää maata julman sodan jälkeen.

– Paasivuori katsoi, ettei työväestö voi kapinassa voittaa, ja jos voittaisikin, seurauksena olisi taloudellinen katastrofi. Sodan jälkeen hän joutuikin sitten kommunistien tulilinjalle, koska tuli ILO:n konfrenssissa puhuneeksikapinan aikaisesta punaisesta terrorista, minkä tähden häntä haukuttiin ”sosiaalifasistiksi”.

– Hilja Pärssinen puolestaan oli punaisen hallituksen jäsenistä ainoa, joka myöhemmin maastapaon ja vankeustuomion jälkeen palasi eduskuntaan. Hän oli kirjoittamassa ohjelmaa sosiaalilaonsäädännön luomiseksi Suomeen ja viemässä eteenpäin monia niitä asioita, jotka katsomme tänä päivänä hyvinvointivaltion peruskauraksi, totesi Hentilä.

Oona Ilmolahti saatteli viime vuonna maaliin väitöskirjatyönsä aiheesta ”Eheys ja ennakkoluulo: työväenyhteisön ja kansakoulunopettajiston jännitteinen suhde Helsingissä sisällissodasta 1930-luvulle”, jossa hän tutki rauhantilaan palautumista kahta ryhmää, kansankoulunopettajia ja Sörnäisten työväenyhteisöä, läpivalaisten.

– Vaikka yhdellä tasolla palattiin perusarkeen melko nopeasti, eivät sodan kokemukset mielestä mihinkään hävinneet. Tuon ajan kouluhallituksessa oltiin sitä mieltä, että kansakoululaitos on se, josta kansallinen eheytyminen voi todella käynnistyä, ja olenkin tutkimuksessani pohtinut mahdollisimman syvästi, miten sisällissodan kokemus tiivistyi lapsissa.

– Mentaalinen eheytyminen ei kuitenkaan ollut mitenkään mahdollista ensimmäisten viidentoista sodan jälkeisen vuoden aikana. Esimerkiksi juuri kouluun liittyvissä asioissa käytettiin silloin vierlä paljon vihapuhetta, sanoi Ilmolahti

Punavankileirien luonne puhutti

Tutkija Sari Näreen keväällä ilmestynyt kirja ”Helsinki veressä” tutkailee pääkaupunkilaisten naisten, nuorten ja lasten asemaa sisällissodan kurimuksessa. Raaseporilaisen Sture Lindholmin niin ikään keväällä julkaistun kirjan aiheena taas oli Tammisaaren vankileirihelvetti. Muuten teemansa tiimoilta varsin yksituumaisen myötäelävässä paneelissa juuri näiden kahden panelistin välille syntyi pientä väittelyä siitä, voiko kapinan jälkeen perustettuja punavankileirejä verrata natsien keskitysleireihin. Näreen vastaus oli kyllä, Lindhom suhtautui rinnastukseen epäilevämmin.

– Olen käyttänyt itsekin keskitysleiri-ilmausta kyllä provoisoivassa mielessä, mutta vieroksun silti suoraa rinnastusta. Nähdäkseni pyrkimyksenä ei kuitenkaan ollut laaja joukkotuhoaminen, vaikka Tammisaaren leiristä tulikin eri syistä Suomen modernin historian suurin katastrofi, joka vei ainakin yli 3000 miehen hengen.

Näre taas katsoi, että koska yhteyttä vuoden 1918 tapahtumista reilun 20 vuoden jälkeen syntyneisiin natsien keskitysleireihin ei ole haluttu nähdä, se on vahvistanut vaikenemisen kulttuuria täkäläisen leirijärjestelmän ympärillä.

– Ja kun näistä asioista on vaiettu, traumat ovat siirtyneet aina seuraavalle sukupolvelle.

– Symbolinen hyvitys sodan uhreille puuttuu yhä. Valtiovaltakin on ollut tässä asiassa suhteellisen passiivinen. Vähintä, mitä voisi toivoa, olisi saada kaikkien uhrien nimet muistomerkkeihin – edes virtuaalisiin, summasi Näre.

Kirjailijat Janne Kuusi ja Heidi Köngäs kävivät hyvää keskustelua sisällissota-aiheisten romaaniensa tiimoilta.

Sisällissota-teemaa käsiteltiin läpi tapahtumalauantain. 1918-aiheisten romaanien kirjoittajista teoksistaan keskustelemassa olivat kiitetyn, omien sukulaistensa sisällissodan aikaisiin kohtaloihin pureutuvan Sandra-romaanin tehnyt Heidi Köngäs sekä veljessotakäsitettä romaanissaan konkretisoiva Janne Kuusi sekä niin puna- kuin valkokaartin ihmiskohtaloista (”Veriruusut” ja ”Lahtarit”) romaanit kirjoittanut Anneli Kanto.

Työväenkirjallisuuspäiville saatiin myös tuore Tieto-Finlandiaehdokas, kun Seppo Aalto oli kertomassa teoksestaan ”Kapina tehtaalla – Kuusankoski 1918”.

AVAINSANAT

Kuusi teosta kilpailee Vuoden työväentutkimus -palkinnosta

Kirjallisuus
17.06.2025
15:59

Vuoden työväentutkimus -palkinnosta kilpailee tänä vuonna kuusi teosta. Palkinto jaetaan vuosittain erityisen ansiokkaalle teokselle, joka käsittelee työväestöä, sen elämää, kulttuuria, historiaa, järjestöelämää tai muuta toimintaa.

Palkinnon tarkoituksena on kannustaa ja tehdä näkyväksi työväestöön liittyvää historian-, perinteen- ja kulttuurintutkimusta. Palkinnon myöntävän Työväenperinne ry:n mukaan palkinnolla halutaan myös tuoda esiin, miten työväentutkimus on muovaamassa tämän päivän ja tulevaisuuden yhteiskuntaa.

Palkinto jaetaan vuorovuosina akateemisen tutkimuksen kriteerit täyttävälle teokselle ja sellaiselle teokselle, jonka ei tarvitse täyttää näitä kriteerejä. Tänä vuonna palkinnosta kilpailevat vuosina 2023 ja 2024 ilmestyneet ei-akateemiset tutkimukset.

Voittajan valitseva palkintoraati poimi kuusi teosta finalisteiksi noin kolmenkymmenen teoksen joukosta. Voittaja julkistetaan syyskuussa.

Palkinnon myöntää Työväenperinne ry, ja palkintoa tukevat Työväen Sivistysliitto TSL sekä ajatuspajat Kalevi Sorsa -säätiö ja Vasemmistofoorumi.

FINALISTITEOKSISSA työväestöön liittyvään historiaan ja kulttuuriin sukelletaan monesta eri kulmasta.

Maria Haikolan teos Kämppäemäntiä ja laivakokkeja: Metsä- ja uittotyömaiden ruoanlaittajia nostaa esiin unohdettua naisten työtä. Teos käsittelee kainuulaisten kämppäemäntien ja laivakokkien työtä sekä arkea syrjäisillä työmailla ja karuissa oloissa.

Auli Kivenmaan, Heikki Lehtisen, Kari Lepän ja Birgitta Suorsan kirjoittama teos Se toinen uutistoimisto: UP-uutispalvelu ja median murros käsittelee työväenlehtien aloitteesta perustetun UP-uutispalvelun vaiheita ja roolia suomalaisessa mediakentässä.

Pirkka Leinon kirjoittama seuran 100-vuotisjuhlakirja Vapaisiin tuuliin: Helsingin Työväen Pursiseura 1925-2025 tarkastelee pursiseuran vaiheita työväenliikkeen alkuajoista nykypäivän aktiiviseen purjehdustoimintaan. Se kuvaa niin seuran kotisataman Pyysaareen rakentamisesta kuin kilpamenestyksistä ja seurassa vallinneesta yhteistyön hengestä.

Keijo Rantanen käsittelee teoksessaan Kova urakka: Rakentajat ja Rakennusliitto rakennusalan murroksessa 1990-2024 Rakennusliiton historiaa ja sijoittaa liiton toimintaa osaksi keskeisiä yhteiskunnallisia murroskohtia, kuten lama-aikaa ja EU:hun liittymistä. Samalla huomio kohdistuu sekä liiton asemaan työmarkkinoilla että rakennustyötekijöiden arkeen.

Hannu Sorri puolestaan pureutuu valtiorikosoikeudenkäynteihin Hämeenlinnan vankileirillä teoksessaan Punavangit tuomiolla: Valtiorikosoikeutta Hämeenlinnassa 1918. Sorri yhdistää toisiinsa oikeus-, paikallis- ja sukuhistoriallisia näkökulmia. Teoksessa lähestytään oikeudenkäyntejä monipuolisesti sekä sodan molempien osapuolten että yksittäisten ihmisten asemasta käsin.

Pekka Vaara kuvaa vienankarjalaisen Uhtuan kylän vaiheita 1920-luvun alusta Stalinin vainoihin saakka. Punainen Uhtua: Karjalan kapinasta Stalinin vainoihin kertoo punasuomalaisten roolista uuden yhteiskunnan rakentajina ja ristiriidoista, joita syntyi heidän ja paikallisen karjalaisväestön välillä. Samalla se nostaa esiin vähän tutkitun aiheen suomalaisten historiassa.

Voittajan valitsee palkintoraati, johon kuuluvat puheenjohtajana FT Oona Ilmolahti, sihteerinä tietoasiantuntija Alpo Väkevä sekä muina jäseninä VTT Elina Hakoniemi, erikoistutkija Mikko Kosunen, FT Jussi Lahtinen, dosentti Kirsti Salmi-Niklander, dosentti Mikko-Olavi Seppälä ja tiedottaja Elina Vainikainen.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vanhassa vara parempi

Kirjallisuus
10.06.2025
7:24
(Päivitetty: 10.06. 8:24)

Tarkkanäköisen ja toistuvasti yllättävän Margaret Atwoodiin kirjoihin tarttuu mielellään aina.

Vuonna 2023 englanniksi ilmestyneessä ja melko tuoreeltaan suomennetussa Vanhaa rakkautta -novellikokoelmassaan hän onnistuu taas kerran tarjoilemaan lukijoilleen elämyksiä.

Osa kirjan novelleista on ilmestynyt aiemmin Margaret Atwoodia (s. 1939) uskollisesti tukevissa ja julkaisevissa laatulehdissä, kuten The New York Timesissa ja The New Yorkerissa. Tuore proosa sekoittaa komediaa ja tragediaa, klassisia tyylilajeja: ”Nyt, hän sanoo, pidetään kahvitauko, ja sen jälkeen käsitellään hukkuminen ja suusta suuhun -tekohengitys sekä hypotermia; lounaan jälkeen on sitten sydänkohtausten ja defibrillaattorin vuoro. Paljon asiaa yhdessä päivässä.” (s. 16)

KIRJAT
Margaret Atwood:
Vanhaa rakkautta – Kertomuksia
Novelleja
Suom. Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 286 s.

Osa tekstistä on, myös kirjailijan itsensä mukaan, omaelämäkerrallista. Ei siis autofiktiivistä, vaikka Nellin ja Tigin hahmot, joista tekijä on kirjoittanut ennenkin, perustuvat enemmän tai vähemmän Atwoodiin ja hänen elämänkumppaniinsa Graeme Gibsoniin (1934-2019). Nellin ja Tigin novellit, kuten naisen leskeydestä kertova Puulipas, ovat koskettavia. Atwood onnistuu Puulippaassa kirjoittamaan menetyksen aiheuttamasta surusta lähes yhtä vaikuttavasti kuin esseisti Joan Didion muistelmateoksessaan Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007).

ATWOODIN KERRONTA muistuttaa realistisessa absurdiudessaan yhdysvaltalaisen George Saundersin vastaavaa. Vanhaa rakkautta -kertomuksissa notkeamieliset henkilöhahmot törmäävät ihmisten ja universumin joustamattomuuteen. Heitä merkitsevä murhe saattaa hyvinkin johtua siitä, että Atwood menetti pitkäaikaisen kumppaninsa Gibsonin dementialle vuonna 2019. Niinpä nainen on ymmärrettävän kiinnostunut kuoleman kaltaisista teemoista.

Atwood ei pelkää neuvoa nuorempiaan. Hänessä ei ole kuitenkaan onneksi hitustakaan ärsyttävää opettajaa, vaan hänen korkea ikänsä antaa hänelle yksinkertaisesti mahdollisuuden tarkastella asioita laajemmasta perspektiivistä. Vanhaa rakkautta liikkuukin vapaasti muistin ja vuosikymmenten kerroksissa. Välillä piipahdetaan jopa sekä kaukaisessa menneisyydessä että tulevaisuudessa.

Atwood on liberaali feministi – siis varsin tyypillinen kanadalainen. Hänen kirjaansa sisältyvässä Vainajan haastattelu -novellissa keskustellaan sattuvasti poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä tammikuussa 1950 menehtyneen George Orwellin kanssa. Fiktiivinen Orwell sanoo järkevästi: ”Täydellinen on hyvän vihollinen.” (s. 95) Kuinka ollakaan, Atwood on puhunut samasta asiasta ja arvioinut, että meidän ajallemme ominainen täydellisyyden tavoittelu johtaa muun muassa nuorten lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin.

Ilmastonmuutokseenkin otetaan kantaa, joskin vain ohimenevissä pyyhkäisyissä. Proosassa saatetaan elää tuskallisen helteistä kesää, eikä raaka sää ole enää poikkeus, vaan siitä on tullut aivan tavallista: ”Vielä parin asteen lämpötilan lisäys, ja haihdumme kaikki savuna ilmaan, hän miettii, mutta emme ehkä ennen kuolemaani.” (s. 124)

Aika kaareutuu Atwoodin ajatuksissa. Toinen maailmansota, johon kirjailija sai tuntumaa vanhempiensa kautta, tuntuu sekin tapahtuneen vasta eilen, ja väreilee pelkona ilmassa. Sotilaallinen konflikti voi alkaa taas: ”Kaikki saattaisi pyyhkiytyä hetkessä olemattomiin. Savun pelmahdus vain, ja heidän elämänsä pirstaleet sinkoutuisivat ilman halki.” (s. 201)

LIIALTA RASKAUDELTA Vanhaa rakkautta pelastuu helposti Atwoodin mielikuvituksen, huumorintajun ja inhimillisten heikkouksien ymmärtämisen takia. Vuodet vierivät, mutta ihmiset eivät vanhoinakaan osaa olla hölmöilemättä. Ikämieheksi tai -naiseksi päätyminen on nöyryyttävää. Fyysiset ja henkiset voimat hupenevat, mutta tosiasioita ei haluta hyväksyä tai edes ajatella.

Toisaalta korkea ikä mahdollistaa, vaikkakaan ei kaikille, turhan pikkumaisuuden unohtamisen. Atwood myös nauraa typeryyksillemme hyväntahtoisesti esimerkiksi valitsemalla erääksi kertojakseen naisruumiiseen siirtyneen maakotilon.

Kanadalaisen tuoretta proosaa on epäilty ideologiseksi, mutta koska vaikkapa kulttuuriin liittyvät väännöt ovat valitettavasti jälleen ajankohtaisia, niin niistä ei oikeastaan voi olla kirjoittamatta. Atwood ja Saunders, kaksi neroa, osaavat välittää yhteiskunnallisia ajatuksiaan muuttumatta saarnaajiksi.

Vaikka romaania luonnehditaan usein kuningaslajiksi, niin novellitaiteessa on pidempää muotoa enemmän liikkumavaraa. Atwood hallitsee molemmat lajit. Vanhaa rakkautta -tarinat ovat tasaisen laadukkaita ja Hilkka Pekkasen suomennos on hieno. Teos ei ole kaikkein loistavinta Atwoodia, mutta sen teksti on edelleen hämmentävän varmaa ottaen huomioon, että sen tekijä on jo 85-vuotias.

AVAINSANAT

Kirjavisa: AI kävi visailemassa

Rolf Bamberg
rolf.bamberg@demokraatti.fi
Demokraatti.fi

Kirjallisuus
03.06.2025
15:56

Aluksi tuntui, että tämä mrs Smith on paha pala, mutta loppurypistys nosti vastauspinon kelvolliseksi.

Virpi Sorsa on visaukkelinne täysin muistinvaraisen eli aika epäluotettavan kirjanpidon mukaan ihan debytanttiosastoa tässä kirjapiirissä.

”Heippa, nyt oli mieluisa visasitaatti. Tämä on lempikirjailijani Zadie Smithin Swing Time. Zadie Smithin teoksissa on viisautta ja empatiaa, jonka pariin hakeudun tasaisin väliajoin. Muistan, kuinka hänen esseensä (Aavistuksia) avarsivat perspektiiviä ja lohduttivat korona aikana.”

Eero Pirttijärvi on kokeneempaa vastaajakaartia.

”Kirjailija ja jazzlaulaja. Siltä pohjalta lähdin liikkeelle. Lienen oikeassa henkilössä kun katselen pätkää, jossa Zadie Smith laulaa Lady Rizon kanssa Lady and The Tramp. Beatlesien kappale on Sexy Sadie, kirjailija siis Zadie Smith ja kirja Swing Time, joka on tuossa vieressäni lukujonossa. Ja päästyäni ensimmäiseen varsinaiseen lukuun, voin todeta, että hakuni osui oikeaan. Kirja on siis vielä lukuvaiheessa.”

Juhani Niemi jatkaa vielä näistä musavihjeistä.

”Lähden liikkeelle musiikkivihjeestä, eli Beatlesin the klassikkoalbumista The Beatles, paremmin tunnettu nimellä White Album vuodelta 1968. Siinä on Lennonin kappale nimeltä Sexy Sadie (alun perin nimen piti olla Maharishi), josta pääsemme visakirjailijaan Zadie Smithiin, jonka etunimen kirjoitusasu oli aiemmin Sadie, mutta jonka hän vaihtoi 14- vuotiaana nykyiseen muotoon. Smith ansaitsi opiskeluaikoinaan rahaa jazzlaulajana. – – –

Swing Time on mestarillinen, älykäs ja nautittava romaani.”

RAILA RINNE kertoo enemmän kirjan sisällöstä ja kirjailijasta.

”Zadie Smithin taidot huomattiin jo hänen opiskellessaan kirjallisuutta Cambridgen King´s Collegessa. Hän sai novellejaan esille opiskelijakokoelmissa, mikä sai kustantajat ja agentit kiinnostumaan. Niinpä esikoisteosta Valkoiset hampaat oikein odotettiin ja kun se vuonna 2000 julkaistiin, se sai runsaasti huomiota ja voitti merkittäviä palkintoja. Suomessakin oltiin valppaina, sillä kirja ilmestyi meillä suomennettuna jo 2001.

Swing Time kertoo kahdesta nuoresta naisesta, joilla on taiteellista lahjakkuutta tanssin ja musiikin parissa. Heitä kuitenkin odottaa erilainen elämä. Lahjakas Tracey jää Lontooseen eikä saa tuulta siipiinsä. Kirjan kertoja taas ryhtyy kuuluisuuden avustajaksi New Yorkiin kunnes lähtee Länsi-Afrikkaan perustamaan kouluja tytöille. Ystävyys kestää erilaiset urat tai kohtalot tai valinnat, miten niitä nyt katsookaan.

Zadie Smithin suomennettuja romaaneja ovat myös Nimikirjoitusmies, Kauneudesta, Risteymiä ja Petos. Kaikkien kustantaja meillä on WSOY ja suomentaja Irmeli Ruuska.

Tänä syksynä 50 vuotta täyttävä kirjailija elää toimeliasta elämää tapaamalla lukijoitaan ja muuta yleisöä. Hän on suosittu esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla, mediassa ja muualla. Hän on perheellinen ja asuu edelleen Lontoossa.”

Muutaman viikon visatauolta palaava Mauri Panhelainen luonnehtii teosta näin:

”Kirja ei kole varsinaisesti omaelämäkerrallinen, vaan rakentuu yhtäältä tanssin ja toisaalta kahden naisen suhteen ympärille. Tracy on lahjakas tanssija päin vastoin kuin minäkertoja. Tracyn isä on musta ja äiti valkoinen. He tuntevat kuitenkin kohtalonyhteyttä, joskin suhde katkeaa toistuvasti elämänteiden eriytyessä.

Kirja on saanut nimensä George Stevensin ohjaamasta elokuvasta Swing Time, jonka pääosissa näyttelevät ja tanssivat Fred Astaire ja Ginger Rogers. Juuri Astairen virtuoosimaisesta tanssista tytöt saavat romaanissa kimmokkeen tanssiharrastukselleen.”

EDELLÄ NÄIMME vanhan liiton mukaista visatehtävän ratkaisua. Modernimpaa moodia edustaa Mauri Niemen ratkontamalli, josta voisi käynnistää laajemmankin eettiisen keskustelun. Mutta jääköön nyt, kun Mauri paljastaa apuvälineensä heti alkuun rehdisti. Sanotaan nyt vain, että visaukko kehottaa edelleen ratkojia turvautumaan ennemmin luomu- kuin tekoälyyn.

Tässä Niemen välittämä vastaus.

”Syötin sitaatin tekoälylle ja sain vastauksen:

’Kyseinen lainaus on Zadie Smithin romaanista Swing Time. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2016, ja sen suomennos ilmestyi vuonna 2017 Irmeli Ruuskan kääntämänä. Lainaus löytyy kirjan ensimmäiseltä sivulta ja kuvaa päähenkilön ensikohtaamista Tracey-nimisen tytön kanssa kirkon pihalla vuonna 1982.

Swing Time on kertomus kahden ruskeaihoisen tytön ystävyydestä, identiteetistä, rodusta, luokasta ja tanssista. Romaani seuraa nimettömäksi jäävää kertojaa ja hänen ystäväänsä Traceyta lapsuudesta aikuisuuteen, käsitellen heidän erilaisia elämänpolkujaan ja yhteiskunnallisia teemoja, kuten etuoikeuksia ja valtaa. Kirja on saanut kiitosta monikerroksisesta kerronnastaan ja tarkkanäköisestä yhteiskunnallisesta analyysistään.’”

Kuten huomaamme, aika hengetön on AI kirjavisailijana.

Sitä ei ole ikivisalainen Veikko Huuska.

”Kukahan muotoilikaan: ’Swing Time on romaani, joka vuotaa ulos, hillittömänä mutta hienovaraisesti kudottuna, kuin muisto.’

Etevästi luonnehdittu teoksen perustava sisältö. Ei ihan niin räväkkä kuin aikoinaan Matti Paavilainen Hannu Salaman esikoisteoksesta:”- – – tulikuumaa laavaa, sumeilematon purkaus, joka näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta tekee sekä tiiviin että johdonmukaisen romaanityön luotettavan vaikutuksen”.

Mutta kysymyshän on arvioinneista ja lopulta makuasioista: miten yksilöllinen kokemus, ja monistettuina sivustalta saadut havainnot yksittäisten ihmisten elämistä, nivoutuvat ja kytkeytyvät laajempaan kokonaisuuteen, jota kutsutaan yhteiskunnaksi, ja sitä koskevaa tarkastelua ja vaikuttamista politiikaksi.

Zadie Smith on ainakin osassa kritiikeistä luettu eräänlaisen itseterapian harjoittajiin, ja hänen romaaninsa pyritty näkemään osana ’nykyaikaista hysteerisen realismin genreä, jossa informaatiosta on tullut uusi hahmo ja inhimillinen tunne puuttuu nykyfiktiosta.’ (sitaatti James Woodin).

Tulisi kaiketi, aivan kuin Smith itsekin tuolloin, neljännesvuosisata sitten tähdensi, tunnistaa kirjailijan oma ahdistus ja siihen liittyvä pyrkimys fiktiossa välttää pään ja sydämen erottelua, ja pyrkiä molempien tajunnan elementtien käyttöön. Ja kukapa tässä meidän ajassamme ei olisi ahdistunut.”

Sirpa Taskinen on romaaniarviossaan varauksellisempi.

”Zadie Smith sai aikoinaan mahtavan alun: hänen ensimmäinen romaaninsa Valkeat hampaat kilpailutettiin jo ennen kuin se oli edes valmis, ja useat kustantajat kiinnostuivat siitä. Tuloksena oli kansainvälisestiki menestynyt bestseller. Hänellä on paljon ihailijoita, jotka lukevat kaiken, mitä hän on kirjottanut. En lukeudu heihin, ja jäin miettimään visakirjan takakantta, jossa on lainaus Vogue-lehdestä: ’Aina silloin tällöin ilmestyy romaani, joka muistuttaa meitä miksi me niitä vielä tarvitsemme.’ Ainakaan minulle Swing Time ei ole Romaani isolla alkukirjaimella. Sujuvaa tekstiä toki, ja kaikesta saa sen vaikutelman, että ’kullanruskeiden tyttöjen’ asia on kirjailijalle henkilökohtaisestikin tärkeä.”

Tehtävän selvittivät myös Tuula Hynynen, Tarmo Tikka ja Stefan Ek. Viikon palkinto Virpi Sorsalle. Kaikki kevätkauden palkinnot lähtevät matkaan ensi viikon alussa. Ilmoittautukaa osoitetiedoin visaukolle myös kaikki te, jotka ette ole jostain syystä saaneet saaneet syyskaudella luvattua palkintoa, niin perästä kuuluu.

Visasitaatti 9/2025

Tätä palkittua kirjailijaa on suomennettu aina vähän jälkijunassa, mutta hän muuttuu ajankohtaisemmaksi koko ajan. Häntä on luonnehdittu ’rohkeuden monumentiksi’.

Siis ketä, mikä on kysytty teoksensa? Vastaukset sähköpostitse kirjavisa@demokraatti.fi viimeistääm 9.6. klo 12 mennessä. Yhdelle palkinto.

”Juotiin teetä loputtomiin. Kahvia. Votkaa. Ja seitsemänkymmentäluvulla kuubalaista rommia. Kaikki rakastivat Fideliä! Kuuban vallankumousta! Barettipäistä Chetä. Siinä vasta filmitähti! Piestiin kieltä loputtomiin! Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti. Kesken keskustelun joku aina katsoi pilkallisesti kattolamppuun tai pistorasiaan. ’Kuuletteko, toveri majuri?’ Toisaalta otettiin riski, toisaalta näyteltiin. Tästä valhe-elämästä saatiin jopa jonkinlaista tyydytystä. Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Taiteen vankina – elokuvaohjaaja G. W. Pabst kiinnostaa romaanihahmonakin

Kirjallisuus
02.06.2025
16:39

Kansainvälisesti menestyneen saksalaiskirjailija Daniel Kehlmannin (s. 1975) romaanissa Ohjaaja paneudutaan taiteen tekemisen moraaliin.

Tosihenkilöön ja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhelm Pabst (1885-1967) päätyy maanpakolaiseksi Hollywoodiin. Siellä Weimarin tasavallassa melkoisen arvostettua Pabstia kohdellaan huonosti muun muassa siksi, ettei hän puhu juuri englantia.

Hän ei varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta riutuu ajautuessaan ammatillisesti sivuraiteille. Elämä tuntuu hänestä epätodelliselta, ja vain elokuvissa on järkeä. Niitä hän pystyy sentään enimmäkseen kontrolloimaan, vaikka joutuukin toisinaan tekemään kompromisseja saadakseen työnsä tehtyä

Pabst ei ole kuitenkaan diktaattori, kuten monet kollegansa, vaan epäpoliittinen taiteilija, joka haluaisi vain touhuta lempihankkeittensa parissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin. Kun natsien hallintaan joutuneessa Itävallassa vielä asuvalta äidiltä tulee avunpyyntö, poika päätyy takaisin Adolf Hitlerin valvovan silmän alle ja jopa hänen palvelukseensa.

KEHLMANNIN ROMAANI alkaa hitaasti, mutta pääsee vauhtiin natsi-Saksaan sijoittuvassa toisessa osassaan. Siinä tutustutaan poikkeusolosuhteissa esiintyvään julmuuteen. Totalitaristisessa järjestelmässä syntyy nopeasti tyypillinen yhdistelmä itsesensuuria ja eskapismia: ”Pabst tiesi toisten tietävän, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain pilkallista, ja hän tiesi senkin, että toisilla oli sama mielessään, mutta he eivät tunteneet toisiaan riittävän hyvin. Niinpä hän joi hiljaa toisen olutlasinsa tyhjäksi ja tähyili raskaana hiipivän päänsärkysumun lävitse, saisiko vielä kolmatta.” (s. 209)

Vetävän älykkäässä tarinassa vuorottelevat valta, vankeus ja vapaus. Ne yhdistyvät elokuvaohjaajan työssä, jossa onkin kyse varsin erikoisesta kutsumuksesta: ”Ohjaaja oli kaiken kaikkiaan kumma ammatti. Ohjaaja oli taiteilija, mutta ei luonut mitään, ohjaili vain varsinaisten luojien toimia – järjesteli niiden työt, jotka viime kädessä oikeastaan osasivat enemmän.” (s. 76)

KIRJAT
Daniel Kehlmann:   Ohjaaja  
Suom. Tuulia Tipa
Siltala 2025, 381 s.  

Mihin pomoa edes tarvitaan? Filmin työryhmähän voisi vain sopia kaikesta vaikkapa anarkistisessa tai kommunistisessa hengessä. Mutta tällaisen yhteistyön osoittautuessa mahdottomaksi katseet kääntyvät Pabtsin kaltaisiin johtajiin, jotka osaavat käskeä loukkaamatta ketään.

Romaanin miehet Pabts mukaan lukien huumaantuvat vallastaan ja käyttävät sitä väärin. Naiset osoittautuvat toistuvasti miehiä vahvemmiksi, ja onkin sääli, ettei heitä esimerkiksi päästetty juurikaan tekemään omia elokuviaan tuon ajan Saksassa.. Naisnäyttelijöilläkin on romaanissa mieshahmojen potaskaan aina naseva vastaus valmiina.

MATKAN VARRLLA kohdataan alan merkkihenkilöitä, kuten Metropolis-klassikon (1927) ohjannut Fritz Lang, tekniikan hallinnut Leni Riefenstahl ja jumaloitu näyttelijä Greta Garbo. Juonen kuljettamisen lomassa käydään läpi elokuvataiteen historiaa: ”Elävät kuvat – vielä hetki sitten ne olivat olleet yhtä spektaakkelia ja hulinaa, pistooleja heiluttelevia lehmipoikia, ritarien kaksintaisteluita, yöllisiä aaveita ja poliiseja pakoon säntäileviä pellejä. Pabstin puheissa elokuva kuulosti kuitenkin teatterilta, kirjallisuudelta, oikealta taiteelta.” (s. 44)

Natsit näkevät taidemuodon kuitenkin pelkästään propagandansa välineenä, asia mistä heitä auttamaan pakotettu Pabts kärsii syvästi. Häneltä ei kuitenkaan löydy tarpeeksi vahvuutta vastustamaan Hitlerin poliittista kulttia. Päähenkilöä ei kuitenkaan tee mieli tuomita, sillä vastarinta johtaisi nopeasti Pabtsin ja hänen läheistensä passittamiseen keskitysleirille. Niinpä he ovat ansassa.

Kehlmann pitää kiinni realismista, mutta sota-ajan hetkissä on myös tilaa kevyelle irtautumiselle perinteisestä: ”Suurta toimistoa Pabst oli odottanut, mutta ei sentään niin valtavaa. Tilaan olisi mahtunut helposti satakunta ihmistä; lattialla oli kuitenkin vain valtaisa matto ja kaukana huoneen päädyssä kaksi tuolia ja kirjoituspöytä, jolla oli puhelin. Seinällä pöydän takana – niin kaukana, että täytyi siristää silmiään tunnistaakseen – riippui Führerin kuva kultakehyksissä.” (s. 166)

Oikeita henkilöitä vilisevään ja todellisuuteen pohjautuvaa romaania ei muuten tulisi lukea faktana, sillä kuten Kehlmann huomauttaa, vaikka hänen lähtökohtanaan ”on ollut historiallisen G. W. Pabstin ja tämän perheen elämäntarina, teos on fiktiota; Pabsteilla ei esimerkiksi ollut Jakob-nimistä poikaa.” (s. 381)

Tuulia Tipan suoraan saksasta tekemä suomennos on sujuva, olkoonkin että alkuteoksen nimen Lichtspielin kääntäminen Ohjaajaksi tuntuu hieman liian osoittelevalta. Muuten Tipa kääntää erinomaisesti, ja proosa etenee luontevasti, oli kyse sitten dialogista tai varsinaisesta kerronnasta.

Ohjaaja on tasalaatuista juoniproosaa, jossa viritellään herkullista draamaa ja pohditaan moraalia. Pabts tekee taide-elokuviaan vielä silloinkin, kun natsit ovat jo hävinneet sodan ja heidän kaupunkejaan pommitetaan. Ohjaajahahmon sitkeys, sopeutuvaisuus ja kyky saada ihmiset yhteistyöhön kanssaan osoittautuvat tässä tilanteessa negatiivisiksi ominaisuuksiksi. Hän menettää perheensä ja synnyinmaansa, mutta väittää vain taiteellaan olevan merkitystä jääden sen ajatuksensa vangiksi.

AVAINSANAT

Demokraatti.fi