VALIKKO

Uusi teatterihanke lähtee tien päälle Tampereella

Kuva: Kari Sunnari
Antti Tiensuu, Riikka Papunen ja Jari Leppänen ovat Likkuvan Näyttämön ensimmäisen produktion taiteelliset veturit.

Uusi teatterialan toimintamalli Tampereen Liikkuva Näyttämö on lähdössä pian matkaan. Hankkeessa viedään korkealaatuista näyttämöitaidetta teatterilaitosten ulkopuolelle. Syksyllä 2019 saa kantaesityksensä Dostojevskin Idiootti, joka lähtee kiertämään tamperelaisten ikäihmisten luo kaudella 2019-2020. Näytelmän toteuttavat yhteistyössä Tampereen Työväen Teatteri (TTT) ja Tampereen Teatteri (TT).

Kiertävän esitystoiminnan suunnittelussa, kehittämisessä ja rahoittamisessa ovat olleet teattereiden lisäksi mukana Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikapalvelut, sosiaali- ja terveyspalvelut, sekä Taiteen edistämiskeskus. Tavoitteena on luoda pysyvä yhteistyömalli kiertävälle esitystoiminnalle Tampereen ja Pirkanmaan alueella. Mallia on haettu Kansallisteatterin Kiertuenäyttämö-toiminnasta.

Tampereen Liikkuvan Näyttämön ensimmäistä ensi-iltaa Dostojevskin Idioottia harjoitellaan parhaillaan Tampereen Teatterissa ja ensi-ilta on 29. elokuuta Tampereen Työväen Teatterin Kellariteatterissa. Tämän jälkeen esitys lähtee kiertueelle hoitolaitoksiin 30 esityksellä ja palautuu kiertueen jälkeen vielä teatteritiloihin esitettäväksi.

Näytelmän työryhmässä ovat mukana freelancer-näyttelijä Riikka Papunen sekä näyttelijät Jari Leppänen (TTT) ja Antti Tiensuu (TT). Tekstin ovat Dostojevskin romaanin pohjalta sovittaneet Riikka Papunen ja Antti Tiensuu, ohjauksesta vastaa työryhmä. Kiertäväksi suunniteltu esitys on tunnin mittainen ja se on esitettävissä tilassa kuin tilassa. Tarina kertoo Pietarin seurapiireihin palaavasta ruhtinas Myškinistä, joka joutuu kohtaamaan ympäröivän yhteisön ennakkoluuloja ja asenteita. Se sisältää rutkasti musiikkia, suuria tunteita ja lämmintä huumoria.

Yhteistyömallin suunnitteluun on alusta asti otettu mukaan esityksen kohderyhmä. Mallia työstettiin työpajoissa, joihin osallistui tamperelaisia ikäihmisiä, palvelukotien henkilökuntaa ja esityksen työryhmän jäseniä. Kiertuetta ovat yhdessä teattereiden kanssa suunnitelleet muun muassa Teatteri Siperiasta tuttu freelancer-näyttelijä Riikka Papunen ja Kulttuuriosuuskunta Kajeen tuottaja Susanna Ihanus ja Tampereen kaupungin suunnittelija Mari Jalkanen.

Saa kopioida!

Suunnittelija Jaana Ylänen Tampereen kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aikapalveluista toteaa, että hanke toteuttaa kuntien kulttuuritoimintalain tavoitetta tukea ihmisten mahdollisuuksia luovaan ilmaisuun ja toimintaan sekä kulttuurin tekemiseen ja kokemiseen. Hanke myös edistää kaikkien väestöryhmien yhdenvertaisia mahdollisuuksia ja osallistumista taiteeseen, kulttuuriin ja sivistykseen.

– Tampereen kaupungilla on ollut tavoitteena  iäkkäiden kuntalaisten elämänlaadun paraneminen myös asumispalveluissa. Kahden suuren teatterin toteuttama hanke on mahdollisuus asumispalveluiden asukkaille, jotka muuten harvoin pääsevät teatteritaiteesta osallisiksi. Kunnan toiveena  on, että Tampereen Liikkuvan Näyttämön mahdollisuuteen tarttuisivat myös ne asumispalvelutahot, joissa tunnistetaan kulttuurihyvinvoinnin tarve asukkaille, mutta ei ole syystä tai toisesta pystytty tarttumaan asiaan aiemmin,Ylänen sanoo.

Taiteen edistämiskeskuksen läänintaiteilijat Arttu Haapalainen ja Iiro Heikkilä ovat olleet mukana hankkeen suunnittelussa ja toteutuksessa alusta asti.

– Erittäin hyvä lopputulos olisi, jos projektin tuottama toimintamalli kopioitaisiin aluksi maakunnalliseksi ja siitä laajentuen valtakunnalliseksi. Vision mukainen toimintamalli koskisi myös muita taiteen katvealueella olevia kuluttajia, kuten esimerkiksi vankeinhoitoa ja erityisnuorisotyötä, toteaa esittävien taiteiden läänintaiteilija Iiro Heikkilä.-

– Tutkimusnäytön pohjalta voidaan todeta, että taiteen ja kulttuurin äärellä oleminen voi tukea merkittävästi kaikkien väestöryhmien hyvinvointia. Taiteeseen säännöllisesti osallistuvilla on todettu olevan selvästi parempi psyykkinen hyvinvointi kuin niillä, joilla taideosallistumista ei ollut yhtään tai sitä oli alle sata tuntia vuodessa. Kulttuuripalvelujen käyttö ja kulttuurinen harrastustoiminta ovat lisäksi yhteydessä hyväksi koettuun terveydentilaan ja myös hyvään elämänlaatuun, lisää puolestaan Haapalainen.

 

AVAINSANAT

Kuopion tanssifestivaalin veturiksi tulleen Kenneth Kvarnströmin resepti: Tanssia ja ahvenkukkoa

Kenneth Kvarnström on huomenna perjantaina alkavan Kuopio tanssii ja soi -festivaalin tulevaksi viisivuotiskaudeksi valittu uusi taiteellinen johtaja.

Minna Tawast

Vahvasti hip hop- ja breakvaikutteinen teos avaa perjantaina Kuopio tanssii ja soi -festivaalin pääohjelmiston. Sen on koonnut festivaalin uusi taiteellinen johtaja, joka tulevat viisi vuotta on Kenneth Kvarnström.

Kuopion kansainvälinen tanssifestivaali on saanut kansainvälisen taiteellisen johtajan. Karjaalla syntynyt Kenneth Kvarnström on jo vuosia sukkuloinut Suomen ja Ruotsin välillä. Suomi-palkittu taiteilijaprofessori on kiertänyt oman ryhmänsä kanssa myös ympäri maailmaa sekä tehnyt tilausteoksia esimerkiksi Sydney Dance Companylle ja Göteborgin oopperan tanssiryhmälle. 2000-luvun alussa hän johti neljä vuotta Tukholman Dansens Husia. Nykyisin Kvarnström toimii vapaana tanssitaiteilijana ja asuu Ruotsissa.

Vielä 2000-luvun alussa Kuopion festivaalilla vieraili vuosittain parhaimmillaan kymmenkunta kansainvälistä teosta. Kvarnström on tuonut Kuopion tämän kesän ohjelmistoon ryhmät Saksasta, Ranskasta, Tanskasta, Norjasta ja Espanjasta. Suomen nykyhallituksen kulttuuripolitiikka kiristää kukkaronnyörejä, vaikka festivaalien yleisöt ovatkin yleisesti ottaen palanneet korona jälkeen katsomoihin.

Pääohjelmistossa nähdään kansainvälisten esitysten ohella kolme kotimaista. Lisäksi Gaala-kokonaisuudessa esiintyy kotimaisia tanssijoita sekä Jarkko Mandelinin Kinetic Orchestra, jonka Silence-teos täytti Pasilan studion katsomot viime syksynä. Reijo Kelan Hiljainen kansa juhlistaa Kuopion kaupungin 250 vuotta 250:llä hahmolla. Se avataan festivaalin ensimmäisenä päivänä, 6. kesäkuuta. Osana teosta nähdään performansseja eri puolilla kaupunkia.

Ensimmäisen festivaaliohjelmiston laatiminen ei taiteellisen johtajan mielestä mennyt aivan kuin Strömsössä.

– Tämä taitaa olla neljäs versio alkuperäisestä suunnitelmastani. Isoin yllätys oli, että on aika hankalaa saada logistiikka toimimaan, kun festivalin kesto on vain kaksi viikonloppua ja pari arkipäivää. Tietyt produktiot eivät kierrä juuri festivaalin aikaan, jotkut ovat teknisesti liian vaativia, joku ei halua tulla Kuopioon ja niin edelleen. Tässä suhteessa esimerkiksi Tukholman Dansens Husin ohjelmiston rakentaminen oli helpompaa. Nyt on kuitenkin saatu kasaan mielestäni kiinnostava kokonaisuus.”

SAKSASSA TYÖSKENTELEVÄT koreografit Maria Chiara de’ Nobili ja Alexander Miller ovat valmistaneet festivaalin pääohjelmistoon There Was Still Time -teoksen yhdessä tanssijoidensa kanssa. Beckettin Huomenna hän tulee -näytelmästä inspiroitunut teos sai ensi-iltansa Venetsian tanssibiennalessa viime kesänä. Koreografisesti se pohjaa hip hopiin ja breakiin. Ryhmän toinen teos Pack puolestaan haastaa miehisyyden myyttejä.

Kuopion festivaalilla nähdään muun muassa Miller de Nobili -ryhmän hip hopiin ja break danceen pohjaava teos There Was Still Time.

Edellisten lisäksi ranskalais-algerialaisen Hervé Koubin ryhmän Sol Invictus on saanut vaikutteita urbaanista tanssista. Teoksen seitsemäntoista tanssijaa tulevat eri puolilta maailmaa. Heissä on katutanssijoita, battle-mestareita, akrobaatteja sekä ainutlaatuisen tyylinsä kehittäneitä tanssijoita esimerkiksi Amazonin alueelta ja Siperiasta.

Katutansseissa korostuu improvisointikyvyn lisäksi tekninen taituruus. Mitä ne tuovat eurooppalaiseen nykytanssiin?

– Haasteita. Varsinkin Kuopiossa nähtävissä teoksissa näkyy taituruus ja kehon hallinta; improvisaatiota ei niinkään. Monessa eurooppalaisessa ryhmässä joko koreografit tai useampi ryhmän tanssija on lähtöisin katutanssin parista. Teokset ovat todella nerokkaita ja hiottuja kokonaisuuksia. Sanoisin että noin 70 prosenttia viime aikoina valmistuneista nykytanssiteoksista on erilaisia hybridimuotoja.

VUONNA 1969 perustettu Kuopio tanssii ja soi on ollut pitkään pohjoismaiden suurin kansainvälinen tanssifestivaali. Siellä ovat kohdanneet kotimaiset ja ulkomaiset ammattilaiset sekä tanssijaksi opiskelevat. Ruotsalaisen Danstidningen-lehden päätoimittaja Ann-Marie Wrange määritteli vielä 2019 ilmestyneessä festivaalin juhlakirjassa Kuopion festivaalin yhdeksi Euroopan tärkeimmistä alan tapahtumasta Lyonin ja Venetsian tanssibiennaalien ohella.

Kansainvälistä yleisöä ei ole viime vuosina kuitenkaan kovin paljon näkynyt – eikä kansainvälistä mediaakaan. Kotimainen ammattilaisyleisökin on harventunut. Festivaalin maksettujen lippujen myynti on laskenut Finland Festivalsin vuodesta 2010 julkaistujen käyntitilastojen mukaan vuoden 2010 9700 myydystä lipusta viime vuoden 5896 myytyyn lippuun. Kokonaiskävijämäärä lisääntyneine ilmaisnäytöksineen on koronavuosia lukuunottamatta liikkunut viime vuosina yli 30 000:ssa, kun se kymmenluvun alussa pysytteli 10 000:ssa. Myös festivaalin laaja kurssitarjonta tuo opiskelijoita ja tuloja festivaalille.

– Ajat ovat muuttuneet: Matkustaminen ja hotelliasuminen on kallista. Myös internetillä on osuutensa tähän kehitykseen. Ennen Suomessa ei ollut tilaisuutta nähdä ulkomaisia ryhmiä muutoin kuin festivaaleilla. Nykyisin voi katsoa esimerkiksi suoratoistoja verkon kautta. Kansainväliseen painoarvoon vaikuttaa myös, että nykyään samantyyppisiä festivaaleja on useita ympäri Eurooppaa. Siksi se sauna ja valkoiset yöt ovat ehkä tärkeitä. Ja tietysti hyvä vastaanotto. Ja ahvenkukko, virnuilee Kvarnström.

Toiminnanjohtaja Salima Peippo kertoo olevansa helpottunut, kun valtionavustus pysyi kulttuurirahoituksen leikkauksista huolimatta edellisvuoden tasolla, 200 000 eurossa. Hän huomauttaa, että hintojen nousu, pääsylippujen alv-kannan nosto ja monet muut asiat vaikeuttavat kuitenkin toimintaa joka vuosi. Samalla tasolla pysymiseen vaadittaisiin pientä vuosittaista avustusten nousua.

Kuopion kaupungin kanssa solmittu yhteistyösopimus on taannut vuosittaisen kaupunginavustuksen, joka tänä vuonna on 352 000 euroa.

Tänä vuonna aikavälille 6.6. – 14.6. osuvan festivaalin esityksiä nähdään nyt myös Olvi Areenalla Musiikkikeskuksen jäätyä pois festivaalin käytöstä. Toki tanssiteos näyttää jäähallikatsomosta toiselta kuin teatterimaisen tilan näyttämöltä, mutta ongelmia oli myös Musiikkikeskuksen taakse kapenevan lavan kanssa. Kvarnström näkee tilanteessa hyviä puolia:

– Se mahdollistaa suurempien ryhmien saamisen Kuopioon. Näyttämöstä voidaan rakentaa isompi kuin Musiikkikeskuksessa.

KVARNSTRÖM NOUSI suomalaiselle tanssitaivaalle 1990-luvulla persoonallisilla, aggressiivisilla ja fyysisesti vaativilla koreografioillaan kuten Carmen (1993), XXX (1995) ja no-no (1996). Niiden jälkeen tuli monta merkittävää teosta, ja Kvarnström toimi muun muassa Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän pääkoreografina sekä koreografian apulaisprofessorina Teatterikorkeakoulussa. Hän pitää kulttuurin ja taiteen tekijöiden tämänhetkistä tilannetta Suomessa todella vaikeana

– Isot leikkaukset kohdistuvat freekentälle. Se ei ole hyvä. Tanssiteokset ovat enimmäkseen pienimuotoisia, ja harvalla ryhmällä on mahdollisuus tuottaa isompia kokonaisuuksia. Hienoa, että Reija Wäre sai tällaisessa tilanteessa koreografioida Kansallisoopperalle ison Edith Piaf -baletin vuoden alussa. Tanssin talon vuokrat taas ovat niin korkeat, että ihmettelen, kuinka tanssin kenttää voidaan kehittää! Onko kaikkien teosten nyt pakko puhutella suurta yleisöä?

Esimerkiksi Venetsian biennalessa on haluttu tukea uransa keskivaiheilla olevia italialaiskoreografeja ja tilata heiltä teoksia biennaleen. Näin suodaan koreografeille mahdollisuus kehittyä ja kokeilla ilman liian suurta taloudellista riskiä. Kvarnström kertoo, että hänkin on pohtinut, miten voisi tukea suomalaisia koreografeja heidän työssään. Mahdollisesti jo ensi vuonna jotain tähän liittyvää on tarjolla, mutta Kvarnström ei halua vielä tarkentaa, mitä.

Ensi vuoden ohjelmisto on Kuopio tanssii ja soin verkkosivujen mukaan jo pitkälle suunniteltu. Kvarnström sanoo, että hänen teoksiaan ei johtajakaudella Kuopiossa nähdä.

– Carmen?!-teokseni on tämänvuotisessa Gaalassa ainoastaan siksi, että siinä on poikaleiriläisiä tanssimassa. Halusimme tuoda leiriä esiin. Minusta riittää, että saan tehdä valintoja pääohjelman suhteen. Olisi todella outoa valita omia juttuja siihen settiin. Ensi vuoden ohjelmisto tulee olemaan erilainen kuin muut vuodet.”

Kvarnström kertoo, että on pikkuhiljaa lopettamassa koreografian tekemisen sillä myöskin Ruotsissa ajat ovat hankalat. Työn alla on nyt yksi uusi näytelmä/esitys talveksi 2026, ja tänä syksynä hän kiertää Ruotsissa osana duettoa:

– Minä ja yksi muusikko.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Alpo Aaltokosken seesteisessä Kantajassa näkyvät elämän sekä raskaat että keveät puolet

Kantaja-teoksessa 50+Tanssikollektiivin tanssijoista näyttämöllä ovat Marja Leino (vasemmalla), Sari Laakso, Ari Numminen, Maikki Harju ja Tiina Huczkowski.

Näennäisesti Alpo Aaltokosken 50+Tanssikollektiiville tekemä Kantaja jakautuu kahteen täysin erilaiseen osaan liikekielestä ja visuaalisesta ilmeestä lähtien. Näin ei kuitenkaan ole. Väliajan molemmin puolin olevilla osilla on keskenään paljonkin yhteisiä tekijöitä.

Keväällä 2023 perustettu 50+Tanssikollektiivi koostuu yli 50 vuoden iän saavuttaneista tanssijoista, joista tällä kertaa mukana oli viisi hyvin eri taustaista tanssijaa. Sari Laakso on tehnyt suurimman osan urastaan Pariisissa, Tiina Huczkowski on tanssimisen lisäksi trapetsitaiteilija, Marja Leino tunnetaan ennen kaikkea Tanssiteatteri Raatikon pitkäaikaisena tanssijana, Ari Numminen on ollut niin tanssija, koreografi kuin ohjaaja tanssin ja teatterin parissa ja Maikki Hauru toimii nykyään Muhoksen Villateatterin ohjaajana.

TANSSI
Alpo Aaltokoski Company ja 50+Tanssikollektiivi, Tanssin talo
Kantaja

Koreografia Alpo Aaltokoski Koreografin assistentti Satu Rekola – Musiikin sävellys Joonas Widenius – Musiikin sovitus Työryhmä – Puvut Antrea Kantakoski – Valot, video ja tila Erno Seppälä – Tanssijat Maikki Hauru, Tiina Huczkowski, Sari Laakso, Marja Leino, Ari Numminen – Muusikot Ricardo Padilla, Lea Pakkala, Joonas Widenius

Aaltokoski käyttää koreografiassaan tanssijoiden erilaisia liike- ja kokemustaustoja tietoisesti hyväksi. Vaikka liikekieli olisi kaikilla sama, sen ilmenemismuoto on kunkin tanssijan tyylinen. Samoin jokaisella on usein oma liikkeiden ajoitus ja rytmi, vaikka musiikin iskut ovatkin kaikille samat.

Tästä ei synny liikkeellistä kaaosta tai kakofoniaa, päinvastoin. Tanssijat ovat yksilöitä, joiden tanssillinen persoonallisuus näin korostuu. Toki koreografiseen selkeyteen vaikuttaa, että varsinkin ensimmäisessä osassa teoksen tempo on melko hidas. Ei kuitenkaan missään mielessä laahaava, vaan intensiivisen rauhallinen.

Tämä sopii esityksen aiheeseen. Kantaja on Aaltokosken teossarjan Kuusi kuvaa kuolemasta kolmas ja viimeinen osa. Kaksi edellistä olivat Suljetut ovet (2020) ja Uoma (2021).

KANTAJAN TEEMANA on ruumis, joka kantaa elämän painon ja keveyden.

Minä koin teoksen ensimmäisen osan keskittyvän elämän painoon ja tuskaan. Vaikutelmaa tukivat tanssijoiden tummat asut, musiikin shamanistiset rummut ja tyylikkään yksinkertaisen lavastusratkaisun kattofondiin projisoitu pilvinen taivas, joka muuttui vähitellen ukkosmyrskystä pilviseksi iltaruskoksi.

Toisessa osassa oltiin sitten elämän keveyden ja leikkisyyden puolella. Liikekieli oli nopeampaa, laajempaa ja vaihtelevampaa. Antrea Kantakosken suunnittelemat puvut muusikkoja myöten vaihtuivat räväkän värikkäisiin. Ricardo Padillan (lyömäsoittimet), Lea Pekkalan (sello) ja Joonas Wideniuksen (kitara) erinomaisesti soittaneen livetrion musiikki oli elämäniloisempaa, vaikka pohjasävynä kulkikin Wideniuksen monin tavoin improvisoima teema Tapio Rautavaaran kappaleesta Kulkuriveljeni Jan.

Erno Seppälän valot leikittelivät ensin erilaisilla neliöillä lattialla, mutta palasivat sitten taivaalla kulkeviin pilviin, jotka nyt projisoitiin lattialle. Minä mielsin sen symboliseksi maallisesta irti päästämiseksi, varsinkin kun tanssijat lopussa myös hitaasti riisuivat pois kenkänsä.

Kantaja oli kokonaisuutena hyvin seesteinen esitys. Aiheen käsittelytapa ja liikekieli olivat sen verran abstrakteja, että katsojalle jäi vapaus liittää siihen omia tulkintojaan. Silti koko ajan näkyi, ettei esitys tanssijoille ollut vain koreografiaa ja yhtäaikaista liikettä, vaan myös sisäinen tapahtuma, jonka vaihtelevuus ja moni-ilmeisyys tavoitti vaivatta katsojan. Teoksen sisällölle ja tulkinnalle oli myös ensiarvoisen tärkeää, että sen esittivät tanssijat, joilla oli taustallaan pitkäaikaista elämän- ja tanssijankokemusta.

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kaksi hyvin erilaista teosta konkaritanssijan sooloillassa

Nina Hyvärinen.

Nina Hyvärisen ilta KokoTeatterissa koostui kahdesta tuoreesta teoksesta Häivä ja Personas.

Personas on Carolyn Carsonin helmikuussa Hyväriselle valmistama uusi teos, jonka musiikki on René Aubryn.

Pariisissa asuva, yhdysvaltalaissyntyinen Carson on yksi eurooppalaisen nykytanssin kärkinimiä, joka jo useamman vuosikymmenen ajan on voimakkaasti vaikuttanut etenkin Ranskan ja Italian, mutta myös suomalaiseen nykytanssiin. Hyvärinen on työskennellyt hänen kanssaan useaan otteeseen jo 35 vuoden ajan.

Personas-teoksen aiheena olivat naiseus ja naisen monet kasvot. Esitys koostui viiden naishahmon kavalkadista, jotka kuvasivat sekä naisen elämänkulkua tytöstä vanhukseksi että niitä erilaisia rooleja, joihin nainen voi elämässään joutua.

Hahmot olivat yhtä aikaa herkkiä ja vahvoja. Niissä oli sekä tyrmäävää huumoria ja leikillisyyttä että suurta tuskaa ja alistuvuutta. Hyvärisen ilmaisu toi nämä kaikki eri puolet loistavasti esiin.

TANSSI
Koko-teatteri
Häivä & Personas

Häivä

Koreografia, lavastus ja tanssi Nina Hyvärinen – Musiikki kooste – Videoiden kuvaus Nina Hyvärinen – Videoeditointi Raimo Uunila – Valot Pietari Salmi

Personas

Koreografia Carolyn Carson – Musiikki René Aubry – Valot Pietari Salmi – Tanssi Nina Hyvärinen

Carsonin teoksia nähneelle liikekielessä oli paljon tuttua, mutta ei ollenkaan häiritsevästi. Liikkeiden perussävy oli keveä ja hyppelehtivä ja ne koostuivat usein ylävartalon ja käsien monipuolisesta käytöstä. Olennainen tekijä oli ilmaisun ja liikkeen saumaton yhdistyminen, jolloin samakin liike sai aivan erilaisen merkityksen ja toisaalta liikkeen sävy saattoi muuttua silmänräpäyksessä. Nautin myös siitä, kuinka oivaltavasi vaatteiden vaihdot ja hahmosta toiseen siirtyminen oli luotu osaksi koreografiaa.

Hyvärisen tanssi oli täydellisessä sopusoinnussa koreografian kanssa. Se oli yhtä aikaa kepeän vaivatonta ja täynnä vahvaa läsnäoloa. Hänen ilmaisurekisterinsä oli laaja ja yksityiskohtainen.

Aubryn musiikki loi eri kohtauksille perussävyn ja Pietari Salmen valot keskittivät katseen häivyttäen näyttämön reunat.

ILLAN ALOITTANUT Hyvärisen oma koreografia Häivä oli huomattavasti sisäänpäin kääntyneempi ja meditatiivisempi. Jopa niin paljon, että oli vaarana, ottiko se ollenkaan kontaktia katsojaan.

Häivän aiheena olivat Hyvärisen tunnelmat ja muistumat hänen lähes kymmenvuotisesta asumisestaan Aasiassa ja eritoten Japanissa.

Monessa kohtauksessa Hyvärinen tanssi duettona oman videokuvansa kanssa joko sen liikkeitä toistaen tai niitä muokaten. Liikekieli oli melko staattista ja paikallaan pysyvää ja sen olennainen osa olivat sulavasti ylös kurottelevat kädet sekä pehmeästi keinuva ylävartalo.

Salmen usein tunnelmallisen hämärä valaistus korosti esityksen eräänlaista yksityisyyttä. Tuli tunne, että esitys merkitsi ja tanssijan sisällä tapahtui paljon enemmän kuin mitä näkyi katsojalle.

Lue lisää

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Torilla tavataan, mutta varsin laimeissa merkeissä

Märkää menoa Itä-Pasilassa. Agoran pyörteissä nähdään Emelie Zilliacus, Salla Loper ja Leenamari Unho.

Studio Pasilassa roiskuu, kun merenneidot lotraavat suihkulähteessä.

Pari vuotta sitten valmistunut Minna Lund ohjasi yhden tämän kevään puhutuimmista ja tärkeimmiksi arvioiduista esityksistä, Viirus-teatterin Diptykin, ensi-iltaansa maaliskuussa. Se kuvaa äidin ja kahden tyttären reaktioita toisen tyttären saatua vakavan syöpädiagnoosin. Esitys seuraa tarkasti kolmikon arkea tyttären kuolemaan asti.

Aihe on raskas ja herätti ymmärrettävästi paljon tunnereaktioita. Siirtymä elämästä kuolemaan esitettiin Diptykissä intiimisti ja naturalistisesti. Esitys itse oli tarkoin harkittu ja tyylipuhdas.

Nyt Minna Lund on ohjannut Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa -nimisen iloittelun Helsingin kaupunginteatterin nykyesitysten Pasila-näyttämölle. Kreikan “agora” tarkoittaa toria, avointa kokoontumispaikkaa, julkisen keskustelun ja esiintymisen poliittista tilaa. Torien keskellä näkee usein kanonisoitua taidetta, sankaripatsaita ja varsinkin eteläisessä Euroopassa myös antiikin myyttisiä hahmoja.

Agora-esitys on monella tavoin aivan muuta kuin Diptyk. Yhteistä on ehkä reipas asenne yleisöä kohtaan: Diptykissä sitä ei säästellä tabulta, Agorassa yleisön koskemattomuus ja erillisyys esityksestä haastetaan. Joitakin katsojia kutsuttiin lavalle Diptykin lopussakin, mutta Agorassa päästään vauhtiin vasta, kun ihmisiä on poimittu valospotin avulla yleisön joukosta toimintaan ja lavalle.

AGORAA KEHYSTETÄÄN yli-innokkaan juhlaemännän (Leena-Mari Unho) pitämällä puheella, jossa kerrotaan, että hiukan pölyttyneenä pidetyn teatterin eteen on jätetty suuri paketti, joka paljastuu patsaaksi. Se on päätetty sijoittaa väliaikaisesti Pasilan näyttämölle ja omistaa teatterin uskolliselle yleisölle. Pienen sekoilun jälkeen suuri esirippu putoaa ja paljastuu taianomaisesti kiiltelevä, kahta merenneitoa (Emelie Zilliacus ja Salla Loper) esittävä taideluoma suihkulähteineen.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri, Nykyesitysten näyttämö
Minna Lund ja Martta Jylhä: Agora – kaksi merenneitoa tyhjässä altaassa

Ohjaus Minna Lund – Dramaturgia Martta Jylhä – Lavastus Riku Suvitie – Puvut Ella Snellman – Valot Tuomas Hokkanen – Äänet Axel Ridberg – Naamiointi Noora Laukkanen – Rooleissa Salla Loper, Leenamari Unho ja Emelie Zilliacus

Merenneidot eivät lopulta pysy paikoillaan. Alkaa hyväntahtoinen, anarkistinen ja eroottinen tanssileikki ensin esiintyjien välillä, sitten myös esiintyjien ja yleisön välillä. Suihkulähteen vesi roiskuu, ja edessä on hämmästystä ja hupaisia tilanteita. Muttei juuri muuta.

Verkossa olevassa käsiohjelmassa Agoraa taustoitetaan esitysten ja yleisön historialla. Vielä 1800-luvulla yleisön ja esittäjien suhde oli spontaanimpi ja vuorovaikutteisempi kuin nykyään. Ihmiset puhuivat keskenään esityksen aikana, huutelivat esiintyjille, söivät, poistuivat, tulivat takaisin. Porvarilliseen hiljaisuuteen ja hillittyyn käytökseen kesyynnyttiin vasta myöhemmin. Samalla yleisöstä tuli selkeämmin esityksen “kohde”, ei kanssatoimija.

Tätä hillittyä konseptia sekä kansainväliset että kotimaiset nykyesitykset ovat jo pitkään haastaneet ja halunneet rikkoa välillä melko provosoivasti, nykyisin yleensä lempeämmin.

AGORAN TEKIJÄT katsovat toria jonkinlaisena kansanvallan tilana. Omasta halustaan ja omista intentioistaan toreilla toimivat kansalaiset ovat kuitenkin eri asemassa – myös suhteessa esiintyjiin – kuin teatteriyleisöstä poimitut vaikka kuinkakin innokkaat osallistujat. Puhumattakaan siitä, että yleisön edustajat tekevät lavalla, mitä esiintyjät heitä pyytävät tai käskevät tekemään. Harva kieltäytyy, sillä vaatii rohkeutta rikkoa esityksen ja yleisön välinen sopimus – taikapiiri, jonka lait katsoja hyväksyy tullessaan teatteriin. Näissäkin tilanteissa se näyttää pätevän. Valta-asetelma on selvä.

Toki yleisöä osallistavissa esityksissä myös rikotaan konventiota – jos ei muuta niin odotukset ennalta laaditusta tarinasta, kuten Agorassa. Agoran ensi-illan yleisössä oli paljon teatterin ammattilaisia, ja moni näytti nauttivan sekä lavalla että katsomossa tuttujen edesottamuksia seuratessaan.

Mutta Minna Lundin ja Martta Jylhän käsikirjoitus on oudon löyhä tilanteessa, jossa suurin osa yleisöstä kuitenkin istuu katsomossa. Studio Pasilan kaltainen perinteinen teatteritila on tietysti hankala tämäntyyppiselle esitykselle. Toimivimpana olen kokenut vastaavat silloin, kun kaikki ovat samassa tilassa, osallistuivat ohjattuun tekemiseen tai eivät. Nyt eroottisen iloittelun juhlat pidetään vain lavalla, eikä sielläkään tapahdu mitään ajatuksia ravistelevaa katsottavaa.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Espoon Teatterissa on vierailulla liikkeellä raikastettu kotimainen klassikkotragedia

Anna-Liisa ja Mikko eli Milla Kuikka ja Mika Silvennoinen.
Rolf Bamberg

Minna Canthin 130 vuotta vanha Anna-Liisa-näytelmä henkii Kajaanin kaupunginteatterin käsittelyssä hyvin tätä aikaa.

Niin kuin yleensä aina aiemmin, myös viime elokuisen Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston kotimaisten esitysten kohdalle ilmaantui ensimmäisenä ”loppuunvarattu”-merkinnät. Kajaanin kaupunginteatterin Anna-Liisa oli siinä joukossa kärkipäässä, sen molemmat festivaaliesitykset myytiin loppuun nopeasti, ja hyvin se on käynyt kaupaksi vieraillessaan nyt Espoon Teatterin Revontulihallissa.

Kotimaiset klassikot siis vetävät yhä. Iloinen asia, kuten myös se, että uudet teatterintekijäpolvet kaivavat ja löytävät uusia näkokulmia näihin teoksiin ja puhkuvat mahdolliset pölykerrostumat niiden päältä.

NÄIN ON tehnyt Kajaanin kaupunginteatteria luotsaava Anni Mikkelson tuulettaessaan pieteetillä Minna Canthin tragediaklassikkoa. Näytelmän ydinasiat on silti pidetty keskiössä: avioittoman lapsen synnyttävän nuoren naisen avuttomuus moralistisessa yhteiskunnassa, patriarkaalisen perhe- ja kyläyhteisön vahvistama syyllisyyden taakka, ylipäätään 1800-luvun lopun naisen kohtalo, jossa hänet on ikään kuin määritetty miehen omaisuudeksi.

Vaikka esityksenkäsiohjelmassa todetaan, että ”tulkinta on polttavan ajankohtainen esitys naisten kehollisesta itsemääräämisoikeudesta”, ei Kajaanin kaupunginteatterin esitys itsessään tätä aspektia ihmeemmin alleviivaa tai manifestoi, vaan se on luettavissa ikään kuin dialogirivien, kuvien ja liikekielen välistä.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Kajaanin kaupunginteatteri
Minna Canth: Anna-Liisa

Ohjaus Anni Mikkelsen – Koreografia Maija Viipuri – Lavastus Markku Hernetkoski, Veera Kopsala (reliefit) – Puvustus Tiina Siltala – Valot Jukka Laukkanen – Rooleissa Milla Kuikka, Mika Silvennoinen, Vera Veiskola, Satu Turunen, Jukka Peltola, Jose Viitala, Teija Töyry, Janne Kinnunen, Maija Viipuri (tanssi)

Puhe, kuva, liike. Kajaanilaisten esityksen erityinen tuoreus syntyy juuri näiden kolmen ilmaisutavan liitosta. Anni Mikkelsonin ratkaisu, jossa näytelmän nimihenkilön epätoivossaan surmaama vastasyntynyt lapsi on fyysisesti läsnä tarinassa tanssija Maija Viipurin kehollistamana. on kiehtova ja väräyttävä ratkaisu. Se korostaa sitä, millaisen taakan Anna-Liisa on saanut kauhean tekonsa myötä kantaakseen. Suohon haudattu lapsi ei ole vain hänen mielessään, vaan myös silmissään, koko elämässään.

Maija Viipuri elävöittää ja syventää tanssillaan klassikkotragediaa.

Kuvataiteilija Veera Kopsalan suuret puureliefit, jotka tosin äkkiseltään vilkaistuna näyttävät maalauksilta, hallitsevat esityksen näyttämökuvaa sen toisella puoliskolla. Ne ovat kuin Anna-Liisan sanaton viesti juuri esiin nostetusta kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, ja siitä, kuinka se on häneltä nuorena tyttönä riistetty.

CANTHIN SANAVARASTOON ei ehkä kuulunut nykyinen muoti-ilmaus toksinen, mutta hän ilmaisee saman asian monisanaisemmin, moni-ilmeisemmin. Anna-Liisan vain 15-vuotiaana raskaaksi saattama renkimies Mikko on sen kuuluisan toksisen maskuliinisuuden ruumillistuma. Hän on niljakas mutta livertelijänä taidokas heppu, jolle naiset ovat paitsi himojen tyydyttämistä varten, myös välinearvoltaan hyödyllisiä: Kortesuon Anna-Liisan kautta voi kohota talollisten sosiaaliluokkaan.

Mika Silvennoisen esittämä Mikko on takatukkaa ja inhaa kehon kieltä myöten niin täysverinen niljake, että pahaa tekee. Ja hyvää, sillä Silvennoisen roolityö on mainio.

Hänen vastapainonaan, ja lopussa myös vastavoimanaan Mikkelsonin tulkinnassa on Anna-Liisan pikkusisko Pirkko. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo perhenormeja ja naisen betonoitua yhteiskunnallista asemaa uhmaava villikko, joka tuntuu tekevän mitä tahtoo ja puhuvan mitä sattuu. Esityksen harkitut verbaaliset anakronismit putoavat juuri hänen repliikeistään purevimmin. Vera Veiskolan railakkaasti esittämä hahmo tuo myös tarvittavaa iloa ja valoa umpimurheellisiin tapahtumakulkuihin.

Sen murheen keskiössä on tietysti Anna-Liisa. Milla Kuikka tekee pääroolin viisaasti, tunnetiloja taiten säädellen. Hänen Anna-Liisansa ei tyydy vain rypemään syyllisyydessään, vaan kasvaa tunnustuksensa myötä lasikattojen pirstojaksi. Naiseksi, jossa on synnintuntoista katumusta, mutta myös taistelijaluonnetta.

Minna Canth olisi voinut ollut ylpeä tästä Anna-Liisasta. Sekä nimihenkilöstä että koko esityksestä.

Tämä arvio on aiemmin julkaistu Demokraatti.fi-verkkosivulla 7.8.2024 ja julkaistaan nyt uudelleen esityksen vieraillessa Espoon teatterissa. Esityksiä Espoossa 2.5. klo 19, 3.5. klo 13 ja 6.5. klo 19.

AVAINSANAT