VALIKKO

Kirja-arvio: Raatokärpäset, torakat, muurahaiset, nuo ihmisen parhaat ystävät

Uskokaa tai älkää, mutta torakankin voi kouluttaa ihmisen pikku apuriksi

Hyönteiset jos jotkin kuuluvat eläinkunnan sorrettuihin ja syrjäytettyihin – ainakin ihmisen maailmassa. Toki mehiläisten ja muiden pölyttäjien merkitys myönnetään, mutta  etenkin hyttysiin, kärpäsiin, matoihin, luteisiin ja torakoihin suhtaudutaan suurella inholla.

Hyönteisiä rakkaudesta tutkivalta Anne Sverdrup-Thygesonilta on myös tiedusteltu, mitä virkaa ylipäänsä  on hyttysten, torakoiden ja raatokärpästen kaltaisilla vastenmielisiksi koetuilla otuksilla. Hän vastasi, että esimerkiksi hyttysen kaltaiset hyönteiset ovat tärkeitä, koska niillä on korvaamaton paikkansa ravintoketjussa, esimerkiksi lintujen ja kalojen saaliina.

Myös ihmisille hyönteisistä voi olla apua.  Raatokärpäsiä voi käyttää haavojen puhdistamiseen ja onpa jopa torakoita koulutettu viemään lääkkeitä romahtaneeseen taloon loukkuun joutuneille.  Globaalin muovijätteen lisääntymisen estämisessä auttavat jauhokärpästen toukat, joille muovi on käypää ravintoa.

KIRJAT
Anne Sverdrup-Thygeson:
Jos hyönteiset katoavat…
Minerva 2019

Hyönteisiä väheksytään myös  sen takia, että niitä pidetään tyhminä lisääntymisautomaatteina, jotka eivät pysty oppimaan uusia asioita. Tämänkin myytin kirja murtaa uusimman tutkimustiedon avulla. Etenkin sosiaaliset hyönteiset, kuten muurahaiset, opettavat ja jakavat tehtäviä toisilleen, ja mehiläiset jopa oppivat aritmetiikkaa numero neljään asti.

Uhkia riittää

Yksin New Yorkista on löydetty yli jo 40 muurahaislajia. Hyönteiset siis ympäröivät muodossa tai toisessa ihmisiä kaikkialla jelly beans -karkeista entisajan gramofonilevyihin, joissa ne toimittavat raaka-aineen tehtävää.

Hyönteiset hallitsevat maailmaa – mutta toisin kuin kauhukirjallisuudessa ja -elokuvissa, ne pitävät maailmaa pystyssä.

Kirjassa myös tartutaan hyönteisiä uhkaaviin seikkoihin. Edes ihminen ei pysty tuhoamaan kaikkia hyönteisiä, mutta ihminen pystyy kyllä hävittämään huomattavissa määrin niiden populaatioita. Kirjassa esitellään kolme uhkatekijää. Suurin on maankäyttö, joka raivaa kukkaniityt ja ikihonkaiset metsät tehotuotannon tieltä. Monet hyönteiset ovat lisäksi niin erikoistuneita, että niille kelpaa vain jokin tietty kasvi. Seuraavaksi tulee ilmastonmuutos ja vieraslajit, jotka kyllä ovat ongelmia kaikille muillekin.

Kaikki maapallon asukkaat kivistä ja kasveista ihmisiin ovat yhteydessä toisiinsa.  Hyönteisten lukumäärä ja tehtävien kirjo on  suurempi kuin muiden yhteensä – siksi näiden pienten suurten eläinten suojelu on elinehto kaikille.

 

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vanhassa vara parempi

Tarkkanäköisen ja toistuvasti yllättävän Margaret Atwoodiin kirjoihin tarttuu mielellään aina.

Vuonna 2023 englanniksi ilmestyneessä ja melko tuoreeltaan suomennetussa Vanhaa rakkautta -novellikokoelmassaan hän onnistuu taas kerran tarjoilemaan lukijoilleen elämyksiä.

Osa kirjan novelleista on ilmestynyt aiemmin Margaret Atwoodia (s. 1939) uskollisesti tukevissa ja julkaisevissa laatulehdissä, kuten The New York Timesissa ja The New Yorkerissa. Tuore proosa sekoittaa komediaa ja tragediaa, klassisia tyylilajeja: ”Nyt, hän sanoo, pidetään kahvitauko, ja sen jälkeen käsitellään hukkuminen ja suusta suuhun -tekohengitys sekä hypotermia; lounaan jälkeen on sitten sydänkohtausten ja defibrillaattorin vuoro. Paljon asiaa yhdessä päivässä.” (s. 16)

KIRJAT
Margaret Atwood:
Vanhaa rakkautta – Kertomuksia
Novelleja
Suom. Hilkka Pekkanen
Otava 2024, 286 s.

Osa tekstistä on, myös kirjailijan itsensä mukaan, omaelämäkerrallista. Ei siis autofiktiivistä, vaikka Nellin ja Tigin hahmot, joista tekijä on kirjoittanut ennenkin, perustuvat enemmän tai vähemmän Atwoodiin ja hänen elämänkumppaniinsa Graeme Gibsoniin (1934-2019). Nellin ja Tigin novellit, kuten naisen leskeydestä kertova Puulipas, ovat koskettavia. Atwood onnistuu Puulippaassa kirjoittamaan menetyksen aiheuttamasta surusta lähes yhtä vaikuttavasti kuin esseisti Joan Didion muistelmateoksessaan Maagisen ajattelun aika (suomeksi 2007).

ATWOODIN KERRONTA muistuttaa realistisessa absurdiudessaan yhdysvaltalaisen George Saundersin vastaavaa. Vanhaa rakkautta -kertomuksissa notkeamieliset henkilöhahmot törmäävät ihmisten ja universumin joustamattomuuteen. Heitä merkitsevä murhe saattaa hyvinkin johtua siitä, että Atwood menetti pitkäaikaisen kumppaninsa Gibsonin dementialle vuonna 2019. Niinpä nainen on ymmärrettävän kiinnostunut kuoleman kaltaisista teemoista.

Atwood ei pelkää neuvoa nuorempiaan. Hänessä ei ole kuitenkaan onneksi hitustakaan ärsyttävää opettajaa, vaan hänen korkea ikänsä antaa hänelle yksinkertaisesti mahdollisuuden tarkastella asioita laajemmasta perspektiivistä. Vanhaa rakkautta liikkuukin vapaasti muistin ja vuosikymmenten kerroksissa. Välillä piipahdetaan jopa sekä kaukaisessa menneisyydessä että tulevaisuudessa.

Atwood on liberaali feministi – siis varsin tyypillinen kanadalainen. Hänen kirjaansa sisältyvässä Vainajan haastattelu -novellissa keskustellaan sattuvasti poliittisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä tammikuussa 1950 menehtyneen George Orwellin kanssa. Fiktiivinen Orwell sanoo järkevästi: ”Täydellinen on hyvän vihollinen.” (s. 95) Kuinka ollakaan, Atwood on puhunut samasta asiasta ja arvioinut, että meidän ajallemme ominainen täydellisyyden tavoittelu johtaa muun muassa nuorten lisääntyneisiin mielenterveysongelmiin.

Ilmastonmuutokseenkin otetaan kantaa, joskin vain ohimenevissä pyyhkäisyissä. Proosassa saatetaan elää tuskallisen helteistä kesää, eikä raaka sää ole enää poikkeus, vaan siitä on tullut aivan tavallista: ”Vielä parin asteen lämpötilan lisäys, ja haihdumme kaikki savuna ilmaan, hän miettii, mutta emme ehkä ennen kuolemaani.” (s. 124)

Aika kaareutuu Atwoodin ajatuksissa. Toinen maailmansota, johon kirjailija sai tuntumaa vanhempiensa kautta, tuntuu sekin tapahtuneen vasta eilen, ja väreilee pelkona ilmassa. Sotilaallinen konflikti voi alkaa taas: ”Kaikki saattaisi pyyhkiytyä hetkessä olemattomiin. Savun pelmahdus vain, ja heidän elämänsä pirstaleet sinkoutuisivat ilman halki.” (s. 201)

LIIALTA RASKAUDELTA Vanhaa rakkautta pelastuu helposti Atwoodin mielikuvituksen, huumorintajun ja inhimillisten heikkouksien ymmärtämisen takia. Vuodet vierivät, mutta ihmiset eivät vanhoinakaan osaa olla hölmöilemättä. Ikämieheksi tai -naiseksi päätyminen on nöyryyttävää. Fyysiset ja henkiset voimat hupenevat, mutta tosiasioita ei haluta hyväksyä tai edes ajatella.

Toisaalta korkea ikä mahdollistaa, vaikkakaan ei kaikille, turhan pikkumaisuuden unohtamisen. Atwood myös nauraa typeryyksillemme hyväntahtoisesti esimerkiksi valitsemalla erääksi kertojakseen naisruumiiseen siirtyneen maakotilon.

Kanadalaisen tuoretta proosaa on epäilty ideologiseksi, mutta koska vaikkapa kulttuuriin liittyvät väännöt ovat valitettavasti jälleen ajankohtaisia, niin niistä ei oikeastaan voi olla kirjoittamatta. Atwood ja Saunders, kaksi neroa, osaavat välittää yhteiskunnallisia ajatuksiaan muuttumatta saarnaajiksi.

Vaikka romaania luonnehditaan usein kuningaslajiksi, niin novellitaiteessa on pidempää muotoa enemmän liikkumavaraa. Atwood hallitsee molemmat lajit. Vanhaa rakkautta -tarinat ovat tasaisen laadukkaita ja Hilkka Pekkasen suomennos on hieno. Teos ei ole kaikkein loistavinta Atwoodia, mutta sen teksti on edelleen hämmentävän varmaa ottaen huomioon, että sen tekijä on jo 85-vuotias.

 

AVAINSANAT

Stubbilta tulossa kirja, jonka ”suunta muuttui” 2022

Kustannusyhtiö Otava julkaisee elokuussa presidentti Alexander Stubbin kirjan Vallan kolmio – Murroksen aikakausi ja maailmanjärjestyksen tulevaisuus.

Stubb käsittelee kirjassaan kylmän sodan päättymisen jälkeen luodun maailmanjärjestyksen murrosta.

-  Tavoitteeni oli kirjoittaa teos teknologian ja kansainvälisen politiikan vaikutuksesta maailmanpolitiikkaan. Kirjan suunta muuttui, kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan 24. helmikuuta 2022. Ei tarvinnut olla kansainvälisen politiikan ammattilainen ymmärtääkseen, että käynnissä oli murros, Stubb kommentoi Otavan tiedotteessa.

Maailmanpolitiikan analysoinnin ohella Stubb kertoo kirjassa kohtaamisistaan maailman johtajien kanssa poliittisen uransa aikana.

Stubb kirjoitti suurimman osan kirjasta ollessaan Eurooppa-instituutin professorina Italian Firenzessä ennen presidenttikauttaan.

Kirjan alkuperäisversio on kirjoitettu englanniksi. Suomeksi käsikirjoituksen on kääntänyt Kyösti Karvonen. Kirja ilmestyy suomeksi 21. elokuuta 2025

AVAINSANAT

Kirjavisa: AI kävi visailemassa

Rolf Bamberg

Aluksi tuntui, että tämä mrs Smith on paha pala, mutta loppurypistys nosti vastauspinon kelvolliseksi.

Virpi Sorsa on visaukkelinne täysin muistinvaraisen eli aika epäluotettavan kirjanpidon mukaan ihan debytanttiosastoa tässä kirjapiirissä.

”Heippa, nyt oli mieluisa visasitaatti. Tämä on lempikirjailijani Zadie Smithin Swing Time. Zadie Smithin teoksissa on viisautta ja empatiaa, jonka pariin hakeudun tasaisin väliajoin. Muistan, kuinka hänen esseensä (Aavistuksia) avarsivat perspektiiviä ja lohduttivat korona aikana.”

Eero Pirttijärvi on kokeneempaa vastaajakaartia.

”Kirjailija ja jazzlaulaja. Siltä pohjalta lähdin liikkeelle. Lienen oikeassa henkilössä kun katselen pätkää, jossa Zadie Smith laulaa Lady Rizon kanssa Lady and The Tramp. Beatlesien kappale on Sexy Sadie, kirjailija siis Zadie Smith ja kirja Swing Time, joka on tuossa vieressäni lukujonossa. Ja päästyäni ensimmäiseen varsinaiseen lukuun, voin todeta, että hakuni osui oikeaan. Kirja on siis vielä lukuvaiheessa.”

Juhani Niemi jatkaa vielä näistä musavihjeistä.

”Lähden liikkeelle musiikkivihjeestä, eli Beatlesin the klassikkoalbumista The Beatles, paremmin tunnettu nimellä White Album vuodelta 1968. Siinä on Lennonin kappale nimeltä Sexy Sadie (alun perin nimen piti olla Maharishi), josta pääsemme visakirjailijaan Zadie Smithiin, jonka etunimen kirjoitusasu oli aiemmin Sadie, mutta jonka hän vaihtoi 14- vuotiaana nykyiseen muotoon. Smith ansaitsi opiskeluaikoinaan rahaa jazzlaulajana. – – –

Swing Time on mestarillinen, älykäs ja nautittava romaani.”

RAILA RINNE kertoo enemmän kirjan sisällöstä ja kirjailijasta.

”Zadie Smithin taidot huomattiin jo hänen opiskellessaan kirjallisuutta Cambridgen King´s Collegessa. Hän sai novellejaan esille opiskelijakokoelmissa, mikä sai kustantajat ja agentit kiinnostumaan. Niinpä esikoisteosta Valkoiset hampaat oikein odotettiin ja kun se vuonna 2000 julkaistiin, se sai runsaasti huomiota ja voitti merkittäviä palkintoja. Suomessakin oltiin valppaina, sillä kirja ilmestyi meillä suomennettuna jo 2001.

Swing Time kertoo kahdesta nuoresta naisesta, joilla on taiteellista lahjakkuutta tanssin ja musiikin parissa. Heitä kuitenkin odottaa erilainen elämä. Lahjakas Tracey jää Lontooseen eikä saa tuulta siipiinsä. Kirjan kertoja taas ryhtyy kuuluisuuden avustajaksi New Yorkiin kunnes lähtee Länsi-Afrikkaan perustamaan kouluja tytöille. Ystävyys kestää erilaiset urat tai kohtalot tai valinnat, miten niitä nyt katsookaan.

Zadie Smithin suomennettuja romaaneja ovat myös Nimikirjoitusmies, Kauneudesta, Risteymiä ja Petos. Kaikkien kustantaja meillä on WSOY ja suomentaja Irmeli Ruuska.

Tänä syksynä 50 vuotta täyttävä kirjailija elää toimeliasta elämää tapaamalla lukijoitaan ja muuta yleisöä. Hän on suosittu esiintyjä kirjallisuusfestivaaleilla, mediassa ja muualla. Hän on perheellinen ja asuu edelleen Lontoossa.”

Muutaman viikon visatauolta palaava Mauri Panhelainen luonnehtii teosta näin:

”Kirja ei kole varsinaisesti omaelämäkerrallinen, vaan rakentuu yhtäältä tanssin ja toisaalta kahden naisen suhteen ympärille. Tracy on lahjakas tanssija päin vastoin kuin minäkertoja. Tracyn isä on musta ja äiti valkoinen. He tuntevat kuitenkin kohtalonyhteyttä, joskin suhde katkeaa toistuvasti elämänteiden eriytyessä.

Kirja on saanut nimensä George Stevensin ohjaamasta elokuvasta Swing Time, jonka pääosissa näyttelevät ja tanssivat Fred Astaire ja Ginger Rogers. Juuri Astairen virtuoosimaisesta tanssista tytöt saavat romaanissa kimmokkeen tanssiharrastukselleen.”

EDELLÄ NÄIMME vanhan liiton mukaista visatehtävän ratkaisua. Modernimpaa moodia edustaa Mauri Niemen ratkontamalli, josta voisi käynnistää laajemmankin eettiisen keskustelun. Mutta jääköön nyt, kun Mauri paljastaa apuvälineensä heti alkuun rehdisti. Sanotaan nyt vain, että visaukko kehottaa edelleen ratkojia turvautumaan ennemmin luomu- kuin tekoälyyn.

Tässä Niemen välittämä vastaus.

”Syötin sitaatin tekoälylle ja sain vastauksen:

’Kyseinen lainaus on Zadie Smithin romaanista Swing Time. Teos julkaistiin alun perin vuonna 2016, ja sen suomennos ilmestyi vuonna 2017 Irmeli Ruuskan kääntämänä. Lainaus löytyy kirjan ensimmäiseltä sivulta ja kuvaa päähenkilön ensikohtaamista Tracey-nimisen tytön kanssa kirkon pihalla vuonna 1982.

Swing Time on kertomus kahden ruskeaihoisen tytön ystävyydestä, identiteetistä, rodusta, luokasta ja tanssista. Romaani seuraa nimettömäksi jäävää kertojaa ja hänen ystäväänsä Traceyta lapsuudesta aikuisuuteen, käsitellen heidän erilaisia elämänpolkujaan ja yhteiskunnallisia teemoja, kuten etuoikeuksia ja valtaa. Kirja on saanut kiitosta monikerroksisesta kerronnastaan ja tarkkanäköisestä yhteiskunnallisesta analyysistään.’”

Kuten huomaamme, aika hengetön on AI kirjavisailijana.

Sitä ei ole ikivisalainen Veikko Huuska.

”Kukahan muotoilikaan: ’Swing Time on romaani, joka vuotaa ulos, hillittömänä mutta hienovaraisesti kudottuna, kuin muisto.’

Etevästi luonnehdittu teoksen perustava sisältö. Ei ihan niin räväkkä kuin aikoinaan Matti Paavilainen Hannu Salaman esikoisteoksesta:”- – – tulikuumaa laavaa, sumeilematon purkaus, joka näennäisestä spontaaniudestaan huolimatta tekee sekä tiiviin että johdonmukaisen romaanityön luotettavan vaikutuksen”.

Mutta kysymyshän on arvioinneista ja lopulta makuasioista: miten yksilöllinen kokemus, ja monistettuina sivustalta saadut havainnot yksittäisten ihmisten elämistä, nivoutuvat ja kytkeytyvät laajempaan kokonaisuuteen, jota kutsutaan yhteiskunnaksi, ja sitä koskevaa tarkastelua ja vaikuttamista politiikaksi.

Zadie Smith on ainakin osassa kritiikeistä luettu eräänlaisen itseterapian harjoittajiin, ja hänen romaaninsa pyritty näkemään osana ’nykyaikaista hysteerisen realismin genreä, jossa informaatiosta on tullut uusi hahmo ja inhimillinen tunne puuttuu nykyfiktiosta.’ (sitaatti James Woodin).

Tulisi kaiketi, aivan kuin Smith itsekin tuolloin, neljännesvuosisata sitten tähdensi, tunnistaa kirjailijan oma ahdistus ja siihen liittyvä pyrkimys fiktiossa välttää pään ja sydämen erottelua, ja pyrkiä molempien tajunnan elementtien käyttöön. Ja kukapa tässä meidän ajassamme ei olisi ahdistunut.”

Sirpa Taskinen on romaaniarviossaan varauksellisempi.

”Zadie Smith sai aikoinaan mahtavan alun: hänen ensimmäinen romaaninsa Valkeat hampaat kilpailutettiin jo ennen kuin se oli edes valmis, ja useat kustantajat kiinnostuivat siitä. Tuloksena oli kansainvälisestiki menestynyt bestseller. Hänellä on paljon ihailijoita, jotka lukevat kaiken, mitä hän on kirjottanut. En lukeudu heihin, ja jäin miettimään visakirjan takakantta, jossa on lainaus Vogue-lehdestä: ’Aina silloin tällöin ilmestyy romaani, joka muistuttaa meitä miksi me niitä vielä tarvitsemme.’ Ainakaan minulle Swing Time ei ole Romaani isolla alkukirjaimella. Sujuvaa tekstiä toki, ja kaikesta saa sen vaikutelman, että ’kullanruskeiden tyttöjen’ asia on kirjailijalle henkilökohtaisestikin tärkeä.”

Tehtävän selvittivät myös Tuula Hynynen, Tarmo Tikka ja Stefan Ek. Viikon palkinto Virpi Sorsalle. Kaikki kevätkauden palkinnot lähtevät matkaan ensi viikon alussa. Ilmoittautukaa osoitetiedoin visaukolle myös kaikki te, jotka ette ole jostain syystä saaneet saaneet syyskaudella luvattua palkintoa, niin perästä kuuluu.

Visasitaatti 9/2025

Tätä palkittua kirjailijaa on suomennettu aina vähän jälkijunassa, mutta hän muuttuu ajankohtaisemmaksi koko ajan. Häntä on luonnehdittu ’rohkeuden monumentiksi’.

Siis ketä, mikä on kysytty teoksensa? Vastaukset sähköpostitse kirjavisa@demokraatti.fi viimeistääm 9.6. klo 12 mennessä. Yhdelle palkinto.

”Juotiin teetä loputtomiin. Kahvia. Votkaa. Ja seitsemänkymmentäluvulla kuubalaista rommia. Kaikki rakastivat Fideliä! Kuuban vallankumousta! Barettipäistä Chetä. Siinä vasta filmitähti! Piestiin kieltä loputtomiin! Pelättiin, että meitä salakuunnellaan, ihan varmasti. Kesken keskustelun joku aina katsoi pilkallisesti kattolamppuun tai pistorasiaan. ’Kuuletteko, toveri majuri?’ Toisaalta otettiin riski, toisaalta näyteltiin. Tästä valhe-elämästä saatiin jopa jonkinlaista tyydytystä. Aivan mitätön osuus ihmisistä osoitti avoimesti vastarintaa, enimmäkseen oltiin keittiödissidenttejä. Näytettiin keskisormea taskussa…”

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Taiteen vankina – elokuvaohjaaja G. W. Pabst kiinnostaa romaanihahmonakin

Kansainvälisesti menestyneen saksalaiskirjailija Daniel Kehlmannin (s. 1975) romaanissa Ohjaaja paneudutaan taiteen tekemisen moraaliin.

Tosihenkilöön ja -tapahtumiin perustuvassa kirjassa itävaltalainen elokuvaohjaaja Georg Wilhelm Pabst (1885-1967) päätyy maanpakolaiseksi Hollywoodiin. Siellä Weimarin tasavallassa melkoisen arvostettua Pabstia kohdellaan huonosti muun muassa siksi, ettei hän puhu juuri englantia.

Hän ei varsinaisesti kaipaa kotiin, mutta riutuu ajautuessaan ammatillisesti sivuraiteille. Elämä tuntuu hänestä epätodelliselta, ja vain elokuvissa on järkeä. Niitä hän pystyy sentään enimmäkseen kontrolloimaan, vaikka joutuukin toisinaan tekemään kompromisseja saadakseen työnsä tehtyä

Pabst ei ole kuitenkaan diktaattori, kuten monet kollegansa, vaan epäpoliittinen taiteilija, joka haluaisi vain touhuta lempihankkeittensa parissa. Kohtalo päättää kuitenkin toisin. Kun natsien hallintaan joutuneessa Itävallassa vielä asuvalta äidiltä tulee avunpyyntö, poika päätyy takaisin Adolf Hitlerin valvovan silmän alle ja jopa hänen palvelukseensa.

KEHLMANNIN ROMAANI alkaa hitaasti, mutta pääsee vauhtiin natsi-Saksaan sijoittuvassa toisessa osassaan. Siinä tutustutaan poikkeusolosuhteissa esiintyvään julmuuteen. Totalitaristisessa järjestelmässä syntyy nopeasti tyypillinen yhdistelmä itsesensuuria ja eskapismia: ”Pabst tiesi toisten tietävän, että hänen olisi tehnyt mieli sanoa jotain pilkallista, ja hän tiesi senkin, että toisilla oli sama mielessään, mutta he eivät tunteneet toisiaan riittävän hyvin. Niinpä hän joi hiljaa toisen olutlasinsa tyhjäksi ja tähyili raskaana hiipivän päänsärkysumun lävitse, saisiko vielä kolmatta.” (s. 209)

Vetävän älykkäässä tarinassa vuorottelevat valta, vankeus ja vapaus. Ne yhdistyvät elokuvaohjaajan työssä, jossa onkin kyse varsin erikoisesta kutsumuksesta: ”Ohjaaja oli kaiken kaikkiaan kumma ammatti. Ohjaaja oli taiteilija, mutta ei luonut mitään, ohjaili vain varsinaisten luojien toimia – järjesteli niiden työt, jotka viime kädessä oikeastaan osasivat enemmän.” (s. 76)

KIRJAT
Daniel Kehlmann:

 Ohjaaja


Suom. Tuulia Tipa
Siltala 2025, 381 s.



Mihin pomoa edes tarvitaan? Filmin työryhmähän voisi vain sopia kaikesta vaikkapa anarkistisessa tai kommunistisessa hengessä. Mutta tällaisen yhteistyön osoittautuessa mahdottomaksi katseet kääntyvät Pabtsin kaltaisiin johtajiin, jotka osaavat käskeä loukkaamatta ketään.

Romaanin miehet Pabts mukaan lukien huumaantuvat vallastaan ja käyttävät sitä väärin. Naiset osoittautuvat toistuvasti miehiä vahvemmiksi, ja onkin sääli, ettei heitä esimerkiksi päästetty juurikaan tekemään omia elokuviaan tuon ajan Saksassa.. Naisnäyttelijöilläkin on romaanissa mieshahmojen potaskaan aina naseva vastaus valmiina.

MATKAN VARRLLA kohdataan alan merkkihenkilöitä, kuten Metropolis-klassikon (1927) ohjannut Fritz Lang, tekniikan hallinnut Leni Riefenstahl ja jumaloitu näyttelijä Greta Garbo. Juonen kuljettamisen lomassa käydään läpi elokuvataiteen historiaa: ”Elävät kuvat – vielä hetki sitten ne olivat olleet yhtä spektaakkelia ja hulinaa, pistooleja heiluttelevia lehmipoikia, ritarien kaksintaisteluita, yöllisiä aaveita ja poliiseja pakoon säntäileviä pellejä. Pabstin puheissa elokuva kuulosti kuitenkin teatterilta, kirjallisuudelta, oikealta taiteelta.” (s. 44)

Natsit näkevät taidemuodon kuitenkin pelkästään propagandansa välineenä, asia mistä heitä auttamaan pakotettu Pabts kärsii syvästi. Häneltä ei kuitenkaan löydy tarpeeksi vahvuutta vastustamaan Hitlerin poliittista kulttia. Päähenkilöä ei kuitenkaan tee mieli tuomita, sillä vastarinta johtaisi nopeasti Pabtsin ja hänen läheistensä passittamiseen keskitysleirille. Niinpä he ovat ansassa.

Kehlmann pitää kiinni realismista, mutta sota-ajan hetkissä on myös tilaa kevyelle irtautumiselle perinteisestä: ”Suurta toimistoa Pabst oli odottanut, mutta ei sentään niin valtavaa. Tilaan olisi mahtunut helposti satakunta ihmistä; lattialla oli kuitenkin vain valtaisa matto ja kaukana huoneen päädyssä kaksi tuolia ja kirjoituspöytä, jolla oli puhelin. Seinällä pöydän takana – niin kaukana, että täytyi siristää silmiään tunnistaakseen – riippui Führerin kuva kultakehyksissä.” (s. 166)

Oikeita henkilöitä vilisevään ja todellisuuteen pohjautuvaa romaania ei muuten tulisi lukea faktana, sillä kuten Kehlmann huomauttaa, vaikka hänen lähtökohtanaan ”on ollut historiallisen G. W. Pabstin ja tämän perheen elämäntarina, teos on fiktiota; Pabsteilla ei esimerkiksi ollut Jakob-nimistä poikaa.” (s. 381)

Tuulia Tipan suoraan saksasta tekemä suomennos on sujuva, olkoonkin että alkuteoksen nimen Lichtspielin kääntäminen Ohjaajaksi tuntuu hieman liian osoittelevalta. Muuten Tipa kääntää erinomaisesti, ja proosa etenee luontevasti, oli kyse sitten dialogista tai varsinaisesta kerronnasta.

Ohjaaja on tasalaatuista juoniproosaa, jossa viritellään herkullista draamaa ja pohditaan moraalia. Pabts tekee taide-elokuviaan vielä silloinkin, kun natsit ovat jo hävinneet sodan ja heidän kaupunkejaan pommitetaan. Ohjaajahahmon sitkeys, sopeutuvaisuus ja kyky saada ihmiset yhteistyöhön kanssaan osoittautuvat tässä tilanteessa negatiivisiksi ominaisuuksiksi. Hän menettää perheensä ja synnyinmaansa, mutta väittää vain taiteellaan olevan merkitystä jääden sen ajatuksensa vangiksi.

AVAINSANAT

Kirja-arvio: Vilpittömän luontorunouden äärellä mieli lepää

Olli Sinivaara (s. 1980) viihtyy metsässä. Hänen edellinen runokokoelmansa Puut (2021) huomioitiin arvostetulla Tanssiva karhu -palkinnolla ja hiljattan ilmestyneessä Valoon, vihreään -kokoelmassaan hän palaa samoihin inspiroiviksi toteamiinsa maisemiin.

Ollaan lempeässä, hengellisessä ja viisaassa ympäristössä, jossa oleskelu muistuttaa hitaamman ja kärsivällisemmän elämän mahdollisuudesta.

Suomen kansallismaisemista on kirjoitettu paljon tekstiä, ja vain osa siitä on ikimuistoista, mutta Sinivaaran luontorunous tuntuu pakottomalta. Hän kuljeskelee moneen kertaan tallatuilla poluilla, mutta onnistuu käsittelemään tuttuja paikkoja raikkaasti.

Valoon, vihreään -kokoelman parissa mieli lepää. Siinä ei ole epätoivon häivääkään, vaan pelkkää kiitollisuutta olemassaolosta. Koska kyse ei ole kuitenkaan yhtä pakahduttavasta tunnelmoinnista kuin Tomi Kontiolla teoksessaan Tunturin luokse, rakkaan (2023), Kontio ja Sinivaara mahtuvat helposti samalle kustantamolle. Heitä yhdistävää naiiviutta tarvitaan kyynisyyden vastapainoksi.

ALKUKESÄSÄSTÄ alkutalveen ulottuvassa Valoon, vihreään -kokonaisuudessa viehättää eniten sen vilpittömyys. Siinä ei julisteta luonnonsuojelun pakkoa, vaan muistutetaan tyylikkäästi, että me kuulumme samaan ekosysteemiin esimerkiksi puiden kanssa. Ilman niitä me hengittäisimme enemmän saasteita ja tukehtuisimme, joten metsien pelastaminen on siksikin intresseissämme.

Sinivaaran runojen puhuja liikkuu tarkkailijana ajassa ja paikassa. Rajaa aistinsa avaavan ihmisen ja häntä ympäröivän luonnon välillä ei ole. Ikuisuus on läsnä, täyttäen herkän näkijän ihmetyksellä ja avaten mahdollisuuden kosmisiin havaintoihin: ”Aurinko timotein tähkässä / laajenee, ulottuu kauemmas, / ulottuu maan sisään ja ihmisen sisään, / heinien hehku suonien sisällä.” (s. 18)

KIRJAT
Olli Sinivaara:
Valoon, vihreään
Runoja
Teos 2025, 47 s.

Tällainen sanailu pitää Sinivaaran seitsemännen kokoelman tarpeeksi yllättävänä ja perustelee, miksi hän halusi vielä jatkaa puuteeman äärellä. Hän onnistuu murtautumaan arkisen toiselle puolelle esimerkiksi kirjoittaessaan vihreän vaahdosta maan suupielissä, ilman siipitasangoista ja rauhan hyökyvästä tyyssijasta. Runous voimistuu kekseliäistä valinnoista.

Lisäksi Sinivaara hyödyntää toistoja tavalla, joka tuntuu mekaanisen tai pakonomaisen sijaan tarpeelliselta. Metodia käyttämällä hän esittelee samaa kuvaa eri puolilta. Eteenpäin siirrytään kuitenkin tarpeeksi nopeasti, eikä lukija ehdi kyllästyä tai väsyä.

Edelleen Sinivaarassa on filosofin vikaa, onhan hän opiskellut oppialan käytännöllistä sovellutusta. Hänen uusissa runoissaan ihmistä kehotetaan ottamaan oppia luonnosta ja olemaan murehtimatta turhaan ajan nopeaa kulumista. Palaahan kauneus sekä uusissa että tutuissa muodoissaan taas ensi keväänä: ”Ajan kiemurat ja käänteet, eivätkö / tammen oksat ja lehtien ääriviivat / ole sitä.” (s. 22)

Kuten Risto Rasalle, Sinivaaralle metsä on vihreä ovi, jonka läpi jopa luonnosta vieraantuneet voivat kulkea edestakaisin, yhdestä kodista toiseen. Sinivaara päätyy Rasan tavoin nostamaan luonnon taiteen edelle: ”Tämä pionien hidas näytelmä, / jota sivusta seuraan, / jota saan katsella ja katsella ja katsella, / voiko sellaista esitystä / ja näyttämöllepanoa / taiteessa olla?” (s. 30)

Sinivaaran kirjoista Puut ja Valoon, vihreään eivät sentään idealisoi metsää liikaa. Niissä on lähinnä kyse kurotuksesta kohti vanhaa suomalaista luonnonuskoa ja sen tervehdyttävyyttä. Sinivaara taitaa kuvailla uusimaalaisia metsiä koivuineen, tammineen ja mäntyineen, siinä missä Tomi Kontion edellä mainitussa kirjassa liikutaan astetta jylhemmässä maisemassa Lapissa.

VIITEEN OSASTOON jaettu Valoon, vihreään on mitaltaan lyhyt ja helppo ymmärtää, mutta sen runojen pariin palaa mielellään, koska ne ovat taitavasti kirjoitettuja. Kokoelma huokuu harkintaa, syvällistä ajattelua ja hyvää makua. Ainoa kritisoinnin aihe teoksessa on, että sen säkeet eivät ole aina kielellisesti kiinnostavia. Latteus vaanii alati luontolyriikkaa, eikä Sinivaarakaan välty siltä.

Suureksi osaksi hänen viimeisimpään sikermäänsä perehtyessä herää kuitenkin usko, että metsässä samoilemalla jopa kiireinen ja stressaantunut kaupunkilainen voi saavuttaa täyttymyksen: ”Miten suurten lehtipuiden oksat talvella / vasten kirkasta taivasta ovat, siinä on kaikki // mitä päivästä ja valosta tarvitsee tietää, / kaikki mitä tarvitsee nähdä, // sen enempää ei ihminen voi tavoittaa.” (39)

AVAINSANAT