VALIKKO

Tanssiarvio: Loistavasti tanssittua, hyväntuulista ja nerokasta liikkeellä leikittelyä

Kuva: Bill Cooper
RubberLegzin persoonallinen katutanssiperäinen liikekieli teki vaikutuksen Helsingin juhlaviikkojen tanssivierailussa.

William Forsythe on nimi, jonka varmasti jokainen baletista ja nykytanssista kiinnostunut tuntee. Useasti palkittu koreografi on johtanut 1970-luvun puolivälistä alkaen ensin Stuttgartin ja sitten Frankfurtin balettitaloja sekä viimeksi vuoteen 2015 asti omaa nimeänsä kantanutta ryhmää. Tänä aikana Forsythe on tehnyt lukuisia koreografioita, joista aikaisempia ovat esittäneet lähestulkoon kaikki maailman merkittävät balettiryhmät.

Siksi odotukset olivat korkealla, kun Helsingin Juhlaviikot toi Alminsaliin A Sadler’s Wells London Productionin viime syksynä kantaesityksensä saaneen ja jo palkitun teoksen A Quiet Evenig of Dance by William Forsythe.

Eikä odotuksissa petytty.

Helsingin Juhlaviikot, Alminsali
A Sadler’s Wells London Production:
A Quiet Evening of Dance by William Forsythe

Koreografia William Forsythe – Musiikki Morton Feldman, Jean-Philippe Rameau – Tanssijat Brigel Gjoka, Jill Johnson, Brit Rodemund, Parvaneh Scharafali, Riley Watts, Rauf “RubberLegz“ Yasit, Ander Zabala

Neljästä toisistaan sujuvasti jatkuneesta pienoisteoksesta, Prologue, Catalogue, Epilogue ja Dialogue, koostunut ensimmäinen näytös sekä toisen näytöksen Seventeen/Twenty One olivat yhtä intensiivistä liikkeen ja tanssin juhlaa.

Teosten huipputaitavat esittäjät, Brigel Gjoka, Jill Johnson, Brit Rodemund, Parvaneh Scharafali, Riley Watts, Rauf ”RubberLegz” Yasit ja Ander Zabala, ovat Forsythen luottotanssijoita, ja se näkyi.

He olivat kuin kotonaan Forsythen klassiseen balettitekniikkaan pohjautuvassa, mutta mitä monimuotoisimmassa, vauhdikkaassa ja lukuisia pieniä rytmisiä ja liikkeellisiä yksityiskohtia pursuavassa liikekielessä. Mitään ei kuitenkaan ollut liikaa ja kaikki liike oli kirkasta, kevyttä ja juuri siihen kohtaan kuuluvaa.

Suurin liikkeellinen yllätys ainakin minulle oli katutanssin yhdistyminen Forsythen koreografiaan. RubberLegzin persoonallinen ja huikea b-boy estetiikasta lähtöisin oleva liikekieli ja tanssi solmiutuivat sujuvasti Forsythen liikekieleen olematta hiukkaakaan päälle liimatun oloisia.

Nimensä mukaisesti esitys oli suurimmaksi osaksi äänetön. Vain Epiloguessa oli mukana Morton Feldmanin pianoteos ja Seventeen/Twenty One oli tehty Jean-Philippe Rameaun barokkimusiikkiin. Muissa osuuksissa tanssijoiden hengitys, äännähdykset tai jalkojen napautukset antoivat rytmin ja rakenteen esitykselle.

Myös teosten visuaalinen maailma oli hyvin riisuttu, tasavalo ja musta- tai valkolattiainen tyhjä näyttämö sekä harkituilta harjoitusasuilta näyttänyt puvustus, jota ryydittivät eri väriset pitkät hansikkaat.

Myös tanssijoiden jalkineet olivat ainakin minulle uutta. Eri väriset, suomalaiset Reinot mieleen tuovat sukkatossut olivat selvästi mukavat ja toimivat, mutta samalla ne korostivat jalkateriä ja näyttivät hivenen kömpelöiltä ja humoristisilta.

Tämä oli varmaan tietoinen tarkoitus, sillä muutenkin kautta linjan teosten koreografiaa leimasi hienoinen ilkikurisuus ja huvittuneisuus. Gjokan ja Wattsin ”keskustelu” Dialoguessa yltyi välillä hyväntuuliseksi keskinäiseksi uhoiluksi. Seventeen/Twenty Onen klassisimmat osuudet tehtiin juuri sen verran yli, että se nostatti hienoisen hymynkareen katsojan huulille.

A Quiet Evening of Dance oli loistavasti tanssittua liikkeen juhlaa, jossa yhdistyivät saumattomasti nerokas liikekieli, virtuoottinen tanssitekniikka ja ilmavasti hengittävä tanssillisuus.

 

AVAINSANAT

Kirja-arvio: ”Eihän täällä ole vitsejä!” – Neil Hardwick on opettanut suomalaisille komediasta paljon

Neil Hardwick - mies, joka toi sitcomin Suomeen.

Muistelmateos alkaa virkkeellä ”Tämä päivä oli käännekohta elämässäni: minä kuolin.” Se päättyy vielä kiteytyneempään klassikkolausahdukseen ”Hyvää ötyä.” Jo tämä pistää arvelemaan, että kirjoittajan on täytynyt olla elämässään vakavasti huumorin kanssa tekemisissä.

Sitähän Neil Hardwick toden totta on ollut, kuten kaikki – ja tarkoitan, kaikki – 1970-80-luvun suomalaisessa, paljolti tv-viihteen muovaamassa yhtenäiskulttuurissa eläneet tietävät. Monet tietävät hänet myös lukuisista teatteriohjauksistaan, enimmäkseen hauskoja nekin, jotkut ehkä jopa hänen humoristisista kirjoistaan.

Hardwickin muistelmateoskin on hauskalla, vähän epäkorrektilla tavalla vinksahtanut. Siksi kai sen nimi on Poistetut kohtaukset ja alaotsikko on Muistelmat, jotka molemmat on kansitekstissä yliviivattu.

Muistelija on kehittänyt kelailuilleen kehystarinan, jossa hän on tyttärensä luota päivällisiltä kotiinsa talvipimeällä palatessaan kaatunut rollaattorinsa kanssa luminhankeen palvelutalonsa takapihalle. Ollaan ”rauhallisella kadulla vanhusten kaupunginosassa” ja oletettavissa on, että paikalle ”ei tule ketään ennen varttia vaille kahdeksaa aamulla.” ”Ehdin kuolla siihen mennessä.” Äänensä hän toteaa olevansa niin heiveröinen, etteivät avunhuudot kanna mihinkään.

Mahdollista sattumalta paikalle osuvaa auttajaa odotellessa on hyvää aikaa muistella. Ei, Neil Hardwickin elämä ei kliseisesti juokse filmnauhana hänen silmissään. Dramaturgisessa mielessä hän pikemminkin katsoo menneisiin vuosikymmeniin nykykielellä sanoen klippeinä tai vanhanaikaisemmin fragmentteina.

IHMEEN PALJON Hardwick saa mahtumaan kirjan vain 214 varsinaiseen tekstisivuun. Tai siis niihin tunteihin, joina hän tantereessa makaa (minkäänlaista aikamäärää hän ei ahdinkonsa kestolle anna). Mitään kronologiseksi määrittyvää ei kirjan muistumissa ole. Muistojen sirpaleet poukkoilevat vapaasti lähimenneisyydestä lapsuuteen ja nuoruuteen Englannissa, 1990-luvun alun vakavan masennuksen kaudesta takaisin Suomeen ihastuksen perässä matkaamiseen tai suomalaiseen televisiohistoriaan jääneistä 1970-luvun lopun ja 1980-luvun alun komediasarjojen kaudesta tas Englantiin Cambridgen King’s Collegen opiskeluvuosiin.

KIRJAT
Neil Hardwick: Poistetut kohtaukset
Muistelmat
Suom. Tero Valkonen
WSOY 2025, 222 s.

Noina collegevuosina kuului muuten kutsu Capenhurstin ydintutkimuslaitokselle, jonne fysiikassa ja matematiikassa lahjakasta nuorta Neiliä pyydettiin harjoittelijaksi. Sen myötä hänen piti allekirjoittaa Official Secrets Act, tiukka salassapitosopimus, jonka rikkomisesta sanktiot olivat hänen mukaansa kovat. Kirjassaan Hardwick vähän availee uraanitutkimuksiaan, mutta ei isommin: ”Voisin väittää, että jos kertoisin yhtään enempää, rikkoisin Official Secrets Actia, mutta se olisi surkeaa leveilyntapaista. Todellisuudessa en muista yksityskohtia.”

Näissä kirjan Britannia-paloissa ollaan sellaisten juttujen äärellä, joista harvempi on aiemmin päässyt kuulemaan tai lukemaan. Niihin kuuluvat myös hänen varsin kipeät muistonsa perhesuhteistaan. Opettajaisästään Neil toteaa, että tämä oli ”aktiivinen konservatiivi ja kirkkokuoron jäsen – – – ja kampanjoi vahvasti sitä vastaan, että naiset hyväksyttäisi jälkimmäisen jäseniksi. Useimpien sodan aikana palvelleiden miesten tapaan hän oli myös rasisti.” Silti: ”Annan kaiken hänelle anteeksi, koska hän oli mukava kaveri.”

Äiti ei anteeksiantoa juuri saa. ”Äitini oli sosiopaatti, joka vihasi kaikkia, myös lapsiaan.” Hardwick kertoo äitinsä suosikkitokaisun miehelleen olleen ”kuole jo!”, ja kertoo tämän tuhonneen hänen siskonsa ”tavalla, josta kuulin vasta seitsemänkymppisenä, ja toivon, etten olisi kuullut silloinkaan.”

KIINNOSTAVIMMILLAAN kirja on Hardwickin muistellessa töitään teatterin parissa, hauskimmillaan tv-viihteen tekemistä kelailtaessa ja henkilökohtaisimmillaan mutta myös kitkerimmillään, kun muistelija ruotii omaa, vaikeaan eroon päättynyttä avioliittoaan.

Teatterimuistoista herkullisimmaksi nousee 2000-luvun alkuvuosina Helsingin kaupunginteatterissa pyörinyt Ronald Harwoodin kirjoittama Kvartetti, jota Hardwick ei ensisijaisesti olisi edes halunnut ohjata. Oopperalaulajien vanhainkotiin sijoittuvan komedian näyttelijäkvartetin muodostivat neljä rakastettua veteraania, Kyllikki Forssell, Ritva Valkama, Lasse Pöysti ja Pentti Siimes, joista jokaisen kanssa ohjaajalla oli omanlaistaan säätöä, vähiten Valkaman, eniten Forssellin ja Siimeksen. Näin Hardwick kertoo Forssellista: ”Hän kapinoi avoimesti. Hän ei noteerannut minua, vaan alkoi ohjata itse.”

Harjoitusvaiheen vaikeuksista huolimatta Kvartetista tuli megamenestys, se pyöri kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä kymmenen vuotta loppuunmyytynä. Tosin Hardwick oli ehdottanut teatterinjohtaja Asko Sarkolalle ohjattavakseen irlantilaiskomedian Kiviä taskussa, mutta tämä antoi sen Pentti ”Bona” Kotkaniemen työstöön. Martti Suosalon ja Mika Nuojuan kaksin esittämä 15 roolin komedia on Hkt:n ohjelmistossa yhä. Ensi-illasta tulee lokakuussa kuluneeksi 23 vuotta!

Se kuuluisa ”Suuri yleisö” tuntee Hardwickin kädenjäljen hänen tv-kakkoselle ohjaamistaan komediasarjoista, jotka nekin pyörivät uusintoina ja Yle Areenassa päättymättömästi. Hardwick toi kirjoittamillaan sarjoilla Tankki täyteen, Reinikainen (nämä yhdessä Jussi Tuomisen kanssa) ja Sisko ja sen veli sitcomin Suomeen, mistä riittääkin hupaisaa kerrottavaa, sillä Yleisradiossa ei moisesta käsitteestä tiedetty 1970-luvun lopussa juuri mitään, mutta suomalainen sellainen siellä haluttiin ohjelmistoon saada.

Sitcomin suomalaisen päänavauksen ytimessä olivat Vilénit (Ilmari Saarelainen, Sylvi Salonen, Tauno Karvonen).

”Eihän täällä ole vitsejä! Komediakäsikirjoitus ilman yhtään vitsiä!” kuului kakkosen tuolloisen ohjelmapäällikön ensireaktio sarjatarjokkaasta, jonka avausjakson ensimmäisen kymmenminuuttisen aikana kukaan henkilöistä ei sano mitään.

Kriitikotkaan Jukka Kajavan johdolla eivät alkuun kotitekoiselle sitkomille lämmenneet. Mutta kansa tykkäsi.

Päälaellelleen asetelma kääntyi Hardwickin kunnianhimoisimman ja itse parhaanaan pitämänsä tv-sarjan kohdalla. 1991 ensiesitetty Pakanamaan kartta koettiin epälineaarisuudessan kansan parissa liian vaikeselkoiseksi, mutta kriitikot taas pitivät siitä enemmän.

KIRJA ON pullollaan Neilin ja eri ihmisten kohtaamisia työn ja taiteen merkeissä. Jotkut satunnaisia, toiset verkostoututumisen ja yhteisten töiden kautta tapahtuneita. Ihmisiä tulee ja menee samankaltaisena vuona kuin koko kirjan tajunnanvirtainen perusvire. Krzysztof Kieslowskista Aku Louhimieheen, Jussi Jurkasta Hannele Lauriin tai Michael Fraynista Jouko Turkkaan.

Muistelmateokseksi Poistetut kohtaukset on kronologiaa kaihtaessaan virkistävän epäortodoksinen sekä itseironisessa ja sarkastisessa huumorissaan myös epäsuomalainen. Itseriittoinenkin se on mutta sanotaan näin, että sopivissa määrin.

Ennen kaikkea se avaa uudenlaista näkymää niin televisio- kuin teatterityöhön, mutta myös niitä tehneeseen nyt 76-vuotiaaseen mieheen, joka kirjansa pahaenteisestä kehyskertomuksesta huolimatta on yhä keskuudessamme.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Tutut sotilaat valtaavat Pyynikin silkalla liike-energiallaan

Lahtinen (Paavo Kinnunen, keskellä) ja se "perkeleen kelkka" Kuvassa vasemmalla myös Koskela (Jussi-Pekka Parviainen) ja oikealla Kariluoto (Antti Tiensuu)sekä sotamiehiä esittävät Markus Pärssinen ja Topias Kanto.

Antti Mikkolan ohjaus ansaitsee paikkansa Tuntematon sotilas -jatkumossa jo sillä, miten se tuo esiin sotasukupolven surun.

Muutama minuutti ennen esityksen alkua puistonäyttämölle kaivetussa vesielementissä kahlailee sinisorsa. Olisipa kuovi, huomaan toivovani, mutta sepä ei viihdy tässä miljöössä.

Syreenipuskat ovat kukassa. ”Pensasneuvostoliittolaiset” saavat niistä hehkeän aseman.

Pyynikin kesäteatterin tiistaisen esityksen alla on satanut jo pohjiksi kolme tuntia, ja luvassa on toiset kolme lisää. ”Tuossa noin, siinä kastetaan kolmas joukkue”, sanoo kapteeni Kaarna alkukohtauksissa, vaikka koko joukkue alkaa olla jo märkä.

Mietin myös, että olosuhteet ovat oivat ainakin yhteen kuuluisaan kohtaukseen, Lehdon kuolemanyöhön.

Salaa vielä toivon, että majuri Sarastietä nyt esittävän Aimo Räsäsen suuhun olisi istutettu vänrikki Koskelan repliikki: ”Taitaa olla tarpeellista vähän selittää. Kun minä, meinaan, olen ennen ollut.” Räsänen kun tosiaan on sotinut Pyynikillä aiemmin, ainoana koko laumasta.

HUOMAAN SIIS ajattelevani ennakkoon, miten se ja tuo Tuntemattoman sotilaan kohtaus tässä kelissä ja tässä miljöössä sujuisi. Se on aika helppoa, sillä vähintään noin miljoonan muun sukupolveni ihmisen tavoin osaan romaanin kutakuinkin ulkoa. Harva ”Tuntematon” on niin monille umpituttu.

Näyttämöversioita olen nähnyt kymmenkunta, ensimmäisenä Jouko Turkan ohjauksen Helsingin kaupunginteatterille vuonna 1979. Kristian Smedsin villi versio Kansallisteatteríssa vuonna 2007 oli vedenjakaja, sen jälkeen on ollut aina pakko kysyä uuden dramatisoinnin nähtyään, että mitä uutta tämä toi kansallissotaromaanin käsittelyyn.

Sitä samaa mietin kävellessäni pois Joselininniemen teatterialueelta. Pelkästään se, että Pyynikin kesäteatteri viettää tänä vuonna seitsenkymppisiään, olisi liian pateettinen motivointi järkäleen esille kaivamiseen. Eli mitä uutta Antti Mikkolan ohjaama toteutus tuo verrattuna Väinö Linnan romaanin aiempiin dramatisointeihin, joita Pyynikilläkin on nähty kahdesti aiemmin? Edvin Laineen ohjaus ja sovitus pyöri upouuden pyörivän katsomon edessä vuodesta 1961 läpi kaikkien 60-luvun kesien, Kalle Holmbergin rouhea tulkinta kesän 1997.

No, ainakin tämä tuore tulkinta tuo mielestäni sodan koskettamien surun käsinkosketeltavammaksi kuin ehkä yhdessäkään aiemmin näkemissäni elokuva- tai teatteriversioissa.

TEATTERI
Pyynikin kesäteatteri, Tampere
Väinö Linna: Tuntematon sotilas

Ohjaus Antti Mikkola – Dramatisointi Sami Keski-Vähälä – Lavastus Kimmo Sirén – Äänisuunnittelu Sami Silén – Puvustus Jaana Aro – Naamiointi Riina Vänttinen – Rooleissa mm. Verneri Lilja, Jussi-Pekka Parviainen, Antti Tiensuu, Tommi Raitolehto, Konsta Laakso, Paavo Kinnunen, Pyry Kähkönen, Kai Vaine, Aimo Räsänen, Kasperi Kola, Jyrki Mänttäri

PÄÄLLIMMÄISENÄ PYYNIKIN esityksestä jää kuitenkin mieleen sen uupumaton liike-energia. Oliko niin, että pojat – sallinette pojittelun, sillä sellaisiahan nämä heidän esittämänsä sotilashahmot melkein olivat jatkosodan melskeisiin joutuessaan, ja sellaisina roolihahmot kollektiivina toisiaan kutsuvat – pistivät viime tiistain koleassa sadekelissä vielä yhden pykälän tempoa lisää lämpimänä pysyäkseen? Oli miten oli, pitelemätön porukka Pyynikin rapaiseĺla näyttämökentällä Kimmo Sirénin luomassa (ja juuri sateella vaarallisen liukkaan näköisessä) viistolavastuksessa, puiston pensaistoissa ja Pyhäjärveen laskeutuvalla rinteellä ryömi, ryntäili ja raahusti.

On hämmästyttävää, millaista joukkovoimaa Mikkola on saanut porukastaan irti, sillä hän on toteuttanut koko suuren sotaeepoksen 26 näyttelijällä, joista keskeiset puheroolit hoitelevaan ydinjoukkoon kuluu vain 11; muissa tehtävissä uurastaa muun muassa Nokian Etunäyttämön harrastajanäyttelijöitä. Vertailun vuoksi todettakoon, että Laineen Pyynikki-versiossa mukana oli kolmisenkymmentä ammattinäyttelijää ja 70 avustajaa, Holmbergin ensemblessä oli samaten 30 ammattinäyttelijää.

Juuri nokialaisvahvistusten avulla isoista hyökkäyskohtauksista, niin suomalaisten kuin venäläisten tekemistä, saadaan vaikuttavia, kun miehet kaatuvat ja nousevat heti uudeksi rivistoksi vyörymään kohti maaliaan. Näin esimerkiksi Rokan suorittamasta kuuluisasta 52 viholaisen lahtausoperaatiosta tulee näyttämöolosuhteissa poikkeuksellisen uskottava.

SAMI KESKI-VÄHÄLÄN käsikirjoitus ja Mikkolan ohjaus painottuvat monia aikaisempia Tuntematon-toteutuksia vahvemmin juuri joukkoihin. Rokka, Hietanen, Koskela ja Kariluoto ovat yleensä henkilöitä, joita sovittajat ja ohjaajat ovat tavanneet nostaa ikään kuin päärooleihin, mutta Pyynikillä työnjako tuntuu tasaisemmalta. Yhdessä tähän kuseen on jouduttu, ja yhdessä siitä on läpi mentävä, voisi olla tämän konekiväärikomppanian motto.

Toki railo niin sanotun suorittavan portaan ja heidän käskyttäjiensä välillä osoitetaan aika isoksi. Luutnantti Lammiosta soturit toteavat nytkin, että jos ei luoti osu tuohon edestä niin sitten takaa. Majuri Sarastie on lunkimpi tapaus niin kuin on ollut dramatisoinneissa aina Laineen filmiversion ja Tauno Palon päivistä lähtien. Esimerkiksi Pyynikin 60-luvun versiossa roolissa nähtiin leppoisten hahmojen mies Reino Kalliolahti ja Holmbergin ohjauksessa aina joviaaliutta huokuva Pertti Sveholm. Aimo Räsänen on Mikkolan ensemblen vanhimpana itseoikeutettu ja erittäin sopiva tähän korkeimman upseerin tehtävään. Keski-Vähälä on myös vähän laajentanut roolihahmon urakkaa, sillä Sarastie saa kertoa romaanin ”tilannekatsauksia” sodan kulusta ja myös Linnan kriittisiä näkemyksiä sodan mielekkyydestä noin ylipäätään. Ne istuvat tähän tulkintaan, jonka sodanvastaisuudesta ei tässä uusmilitarismin ajassa tarvinne vääntää samalla tavalla kättä kuin kuten joidenkin muiden tuotantojen tai aikoinaan jopa itse romaanin kohdalla.

Rokka (Tommi Raitolehto, vasemmalla) Sarastien (Aimo Räsänen) puhuteltavana. Lammio (Kai Vaine) seuraa taustalta.

Väräyttävää Mikkolan roolituksessa on myös se, että kokenut TTT-näyttelijä Jyrki Mänttäri on saanut tehtäväkseen esittää upseerikunnan kahta ääripäätä, pidettyä ja arvostettua kapteeni Kaarnaa ja fanaattista sotahullua, inhottua eversti Karjulaa. Kun Mänttäri vielä rellestää Petroskoin haltuunoton yhteydessä kännisenä kapteeni Usko-Antero Lautsalona, jota harvemmin missään dramatisoinneissa on tavattu, on yhdellä näyttelijällä upseerikirjoa kerrakseen.

En lähde nyt käymään läpi näytelmän miehitystä rooli roolilta, sillä paikkansa täyttävät täysin jokainen kuten jo tarinaan kuuluu. Pari erityisesti mieleeni jäänyttä hahmoa pitää silti huomioida. Ensiksi ”ylen sankia priha”, Vanhala, joka tässäkin versiossa on se hihittelevä, kaikesta pilaa tekevä narri, mutta myös taistelija loppuun asti. Ja hänhän on niitä harvoja, jotka selviävät melskeestä hengissä ns. päätyyn asti. Jänniä viboja Kasperi Kolan sydämelliseen roolityöhän tuo se, että hänellä on taustaa klovnerian tekemisessä, ja toisaalta se, että hän on keskeisessä alokas Korhosen roolissa juuri nyt tv-kakkosella pyörivässä inttiaiheisessa nuorisosarjassa Tupa 13.

Vähän jyrkemmän kaksijakoisuuden kautta katsoin Pyynikin Rahikaista. En ole koskaan oikein tykännyt tästä ruumiita ryöstelevästä ja Petroskoissa paritukseen valmiista sodan jokapaikan bisnesmiehestä, mutta Konsta Laakson näyttelemänä hahmosta tulee helpommin nieltävä, aika sympaattinen jopa. Se kaksoivalotus tulee nyt siitä, että viimeksi näin Laakson näyttämöllä puolitoista vuotta sitten Tampereen Teatterin upeassa draamassa Vieras eli Julmurin suviyö. Siinä hän oli tuo Suomessa pyörähtävä kesävieras eli Gestapo-pomo Heinrich Himmler. Asevelijiähen he, tavallaan, Rahikainen ja Himmler. Rahikainen, ”niin kiero mies, ettei luotikaan satu”, selvisi sodasta naarnuitta. Himmler onneksi ei.

Ja se piti vielä sanoa, että Paavo Kinnunen on ihan mahtava Lahtinen. Tämä mies ei nyt purnaa purnaamisen ilosta vaan asiasta. Siitä, että ennen pitkää sota kuluttaa sotijansa sietokyvyn loppuun.

LOPPUUN KULUNEITA miehiä Pyynikin esityksen viimeisissä kohtauksissa nähdäänkin kasapäin. Kariluodon viimeiset sanat toistuvat: ”Nyt ei enää… nyt se loppui.”

Kuten Sami Keski-Vähälän koko käsikirjoitus ylipäätäänkin, esityksen loppuvaiheet on leikattu erityisen tehokkaaksi. Sarastie, Hietanen, Kariluoto ja Koskela kaatuvat miltei kuin yhdessä kohtauksessa. Ja Hietasta lukuun ottamatta varsin eleettömästi.

Pyynikillä ei nähdä perääntymisvaiheen loppuvaiheiden kaoottista karkua, vaan vihollisen ylivoima todentuu hiljentäen. Finaalin näyttämökuvissa näemme paikoilleen jähmettyneitä sotilaita – nääntyneitä, kärsineitä, kuolleita.

Suru on Pyynikin esityksessä kouriintuntuvasti läsnä. Kuvassa edessä Maarit Pakarinen.

Katsomo kääntyy pienen matkaa rantaan päin ja näemme ryhmän hiljaisia naisia surupuvuissa, rinnuksessaan mustanauhaiset sururistit.

Vielä yksi katsomon käännös: korokkeet, jotka olemme aiemmin nähneet ties minä upseerikorsuina ja Marskin synttärijuhlien näyttämönä, on nyt seppeloity sankarihaudoiksi. Tämä on se suru, jonkalaista Tuntemattoman sotilaan esityksissä ei ole ennen koettu.

Vihonviimeinen kuva: tuntematon sotilas tyhjentyneellä taistelutantereella. Ääninauhalta kuuluu esitystä varten haastatellun 101-vuotiaan sotaveteraani Aimo Reinikaisen muistoja sodasta. Jos olisimme tavallisessa teatterissa tässä kohtaa valot hiljaa himmenisivät. Pyynikin sadeillan harmaus pysyy.

Tällaisen päätöksen jälkeen ei puhuta ”raivoisista aplodeista”. Ne ovat nyt kunnioittavat, sekä kolmisen tuntia rypeneille näyttelijöille että Aimo Reinikaiselle.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Ryhmäteatterin Pinokkiossa vetoavat parhaiten kekseliäs totetus ja tarkat roolityöt

Gepetolle (Robin Svartström, oikealla) riitää huolta itse veistämästään nukkepojasta Pinokkiosta (Mikko Kauppila).

Puuseppä Gepetto on palannut juhannuslomalta verstaalleen Hyvän Omantunnon linnakkeeseen eli Ryhmäteatterin Pinokkion esitykset jatkuvat ensi-iltaviikon jälkeisen pikkuhuilin jälkeen.

Nyt ryhmisläiset paahtavat koko perheen seikkailunsa kanssapari viikkoa ja sitten on luvassa heinäkuun pidempi kolmen viikon breikki, kunnes liki koko elokuuksi palataan sorvin ääreen – Gepetton tapauksessa tuo kulunut fraasi on kerrankin kohdallaan.

Tämän Pinokkio-version kokoperheellisyyden rajaukset aistii heti astuessaan Hyvän Omantunnon linnakkeen näyttämön sivuitse katsomoon. Lavastus on pääasiassa kylmää hohkaavia rautaverkkoaitoja, piikkilankaa, Danger-kylttejä… ei ihan sitä totunnaisinta kesäteatterin näyttämökuvaa.

Teatteri onkin asettanut esityksensä suositusikärajaksi +9, joka on varmaan varsin kohdallaan. Sen verran pelottavia kohtauksia parituntiseen mahtuu, vaikka se ei dystooppisissa vireissään olekaan ihan niin synkkä ja lohduton kuin ennakkomarkkinoinnin pohjalta voisi kuvitella.

Aika kaukana se toisaalta on kuitenkin vaikkapa Disney-elokuvan värikylläisestä karkkimaasta, jonne Pinokkio harharetkillään ajautuu.

RYHMIKSEN SUOMENLINNAN ohjauksista 2010-20-luvuilla valtaosin vastanneen Juha Kukkosen sovitus Carlo Collodin tutusta tarnasta, jossa puuseppä Gepetton veistämä puunukke herää eloon, ja tahtoo eläväksi vielä enemmän eli oikeaksi ihmispojaksi, on viritetty siis vähän aikuismaisempaan suuntaan. Tämän esityksen myötä Ryhmäteatterin veturivastuut 15 vuoden jälkeen jättävä ja koulutustaan vastaaviin tivolihommiin eli näyttelijäksi taas palaava Kukkonen on ottanut ohjaukseensa mukaan myös Collodin originaalitarinan karmeimpia kohtauksia, mutta ei niitä ihan äärikolkkoina katsojille heitetä. Esimerkiksi episodi, jossa Pinokkiota työkseen vedättävät Kettu ja Kissa (sopivasti koomistetuissa pahisrooleissa mainiot Alex Anton ja Severi Saarinen) yrittävät peräti hirttää nukkepojan, on ennemmin teknisesti kekseliäs ja vauhdikas kuin silkkaa horroria. Niinpä yleisön satunnaisille alle ysivuotiaillekaan ei näyttänyt katsomassani esityksessä tulevan isompaa pelkoa puseroon.

TEATTERI
Ryhmäteatteri, Suomenlinnan kesäteatteri
Carlo Collodi-Juha Kukkonen: Pinokkio

Sovitus ja ohjaus Juha Kukkonen – Dramaturgi Elina Snicker – Lavastus Janne Siltavuori – Puvut Ninja Pasanen – Valot Ville Mäkelä – Äänisuunnittelu ja musiikki Jussi Kärkkäinen – Naamiointi Tiina Winter – Koreografinen konsultaatio Hanna Brotherus – Rooleissa Mikko Kauppila, Robin Svartström, Talvikki Eerola, Miila Virtanen, Minna Suuronen Alex Anton, Severi Saarinen

Myös tainan loppupuolen klassikkokohtaus, jossa Gepetto ja Pinokkio joutuvat merihirviön nielaisemiksi (joissain versioinneissa nielaisija muuten on Raamatun Joona-kertomuksen hengessä valas), on toteutettu nokkelasti ja ulkonäyttämön rajallisilla teknisillä fasiliteeteila hyvinkin kunnianhimoisesti. Sekin tarjoaa siis enemmän näyttävyyttä kuin pelotusta, ja hyvä niin, sillä sadun äärellähän nyt ollaan.

Vähän varttuneemmille katsojille Kukkonen on aikamme hengessä pyrkinyt luomaan tuunelmaa kahtiajakautuneesta maailmasta, jossa rikkaat elävät omassa eristetyssä Onnelassaan, ja köyhempi kansa yrittää siinä sivussa pärjätä parhaan kykynsä mukaan. Eli kuten Juice Leskinen asetelman muinoin laulussaan sanoksi puki: ”Rikkaat elää hyvyydellä, rikkaat elää pahalla / köyhät ne vain räpeltää rahalla.” (Leskinen: Keskitysleirin ruokavalio, 1975)

Suomenlinnan näyttämöllä paljon lavastaneen Janne Siltavuoren luoma näyttämökuva on jos ei nyt sentään keskitysleirimäinen, mutta ghettomainen vähintään. Se enimmäkseen saakin siis vastata esityksen yhteiskunnallisista dystopiafiiliksistä, siilä tekstin tasolla nämä painotukset jäävät muutamien alleviivaavíen repliikkien varaan.

TÄMÄ PINOKKIO-SEIKKAILU on armollisesti enemmän kasvutarina kuin manifestoiva poliittinen allegoria, mistä kiitos, koska tällaisena se istuu Hyvän Omantunnon linnakkeeseen luontevammin. Toki sitä yhteiskunnallista viestiä voi lukea vaikka Pinokkion vilpittömässä halussa oppia uutta ja saada kouluopetusta – näinä sivistyksen ja faktatiedon arvostuksen rospuuttoaikoina moisia päämääriä on syytä kunnioittaa.

Kasvutarina Ryhmiksen esitys on ihan fyysisestikin. Pinokkiota näyttelevän Mikko Kauppilan eteemme loihtima metamorfoosi puisesta marionettinukesta ihan oikeaksi pojaksi on yhtä gestiikan juhlaa. Kömpelyyden ja kropanhallinnan puutteiden näytteleminen kääntyy monesti silkaksi slapstickiksi, mutta Kauppilan Pinokkion huojunta ja heilunta on kokonaisvaltaista liikekieltä, josta näkee, että päämääränä on stabiilisuus. Ja sitä Pinokkio loppukuvissa todella on!

En tiedä, oliko Carlo Collodilla nukkeseikkailua ja sen puuseppähahmoa kirjoittaessaan visio noin 140-vuotta myöhemmin elävästä suomalaisnäyttelijästä, mutta minä tiesin oitis. kun Ryhmis kesänäytelmänsä viime syystalvena julkisti, kuka näyttelisi Gepetton. Robin Svartströmiä sopivampaa ja pätevämpää ei siihen rooliin löydy mistään. Hän tekee täsmätyönä hahmosta lempeän, vähän hössöttävän mutta huolehtivaisen ukkelin, jollainen Gepetton kuuluu aina olla, vaikka satua miten versioitaisiin.

Pinokkion omatunto Samu Sirkka lienee Disney-animaation pohjalta tarinan toiseksi tunnetuin hahmo. Ryhmiksessä sirittäjä on vaihtanut sukupuolta, ja on nyt Satu Sirkka, jota esittää elastisesti Talvikki Eerola. Kasvuilmiötä nähdään tässäkin hahmossa, sillä välillä sirkka näyttäytyy lavalla miniatyyrisenä nukkehahmona, mutta jo kohta se pompahtaa lattialuukusta täydessä ihmismitassa luotsamaan Pinokkiota oikeille poluille.

Vielä yhden muodonmmuutoksen esityksessä voi bongata. Miila Virtanen ja Minna Suuronen, joiden päähahmoina isommassa roolikirjossaan on sinitukkainen haltiahahmo, varttuu näyttämöllä vaikka silmänräpäyksessä tyttösestä aikuiseksi naiseksi.

SUOMENLINNAN PINOKKIO ottaa eri-ikäiset katsojaryhmät haltuunsa ehkä eri asioilla, mutta oivaltava näyttämötoteutus vetoaa ihan kaikkiin. Pinokkion herääminen eloon, seikkailut niin koulumaailman kuin nukketeatterin maailmoissa sekä merihirviö kuin monet muutkin sivuhahmot on toteutettu kekseliäästi.

Naamioitsija Tiina Winterinlle ja tarpeiston suunnittelija Minna Kaipaiselle taitaa kimpassa uulua pääkiitos tarinan yhdestä katseenvangitsijasta, siitä Pinokkion kuuluisasta nenästä. Se kasvaa näyttämöllä hämmästyttävän luontevasti nukkepojan päästellessä palturia.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Uskomatonta ilotulitusta ja herkkävireistä liiketulkintaa

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus.

Kuopion Tanssiviikko eteni katutanssipainotteisesti myös festivaalin loppupäivien kahden ulkomaisen esityksen kohdalla.

Niistä toinen oli Miller de Nobilin duettoteos There Was Still Time kaupunginteatterissa ja toinen ranskalaisen Compagnie Hervé Koubin Sol Invictus Olvi Areenalla.

Enpä olisi uskonut, että Olvi Areena vaikuttaa jo toisessa esityksessään hivenen liian pieneltä. Mutta niin vain kävi, kun Sol Invictus, tarkoituksella tai tarkoittamatta, pursuili välillä yli näyttämön reunan.

Pursuili esitys muutenkin, erityisesti huikeaa tanssitaitoa. Ryhmän perustaja ja teoksen koreografi, ranskalais-algerialainen Hervé Koubi oli halunnut koota teosta varten mahdollisimman laajan tanssijaryhmän niin maantieteellisesti kuin tanssilajillisestikin. Yhdeksäntoistajäsenisen, pääasiassa miestanssijoista koostuvan, ryhmän tanssijat tulivat eri puolilta maailmaa lähes kaikista maanosista. Tanssillisesti he edustivat eri katutanssilajeja, akrobatiaa, taistelulajeja ja myös itse kehittämiään tanssityylejä.

Koubin teoksen pääsanomana oli rakkaus elämään ja tanssiin. Tanssin kautta ja avulla luomme iloa, valoa ja yhteenkuuluvuutta. Tanssien voimme juhlia, loistaa taidoillamme ja kohdata toisen ihmisen. Tätä sanomaa tanssijoiden taustojen kirjavuus ja laajuus palveli erinomaisesti.

Esityksenä Sol Invictus oli mahtava, ylitsepursuava, hallittu kaaos. Jatkuvana virtana toistensa lomassa tanssijat esittelivät uskomattomia taitojaan. Juuri kun katsoja alkoi hieman kyllästyä tähän taitokavalkaadiin, Koubi keräsi heidät hetkeksi yhteisen koreografisen osuuden pariin. Yhteisessä liikekielessä näkyi taistelulajeista tuttuja käsieleitä sekä eri maiden kansantanssien askelkuvioita.

TANSSI
Kuopio tanssii ja soi

Miller de Nobili: There was still time
Koreografia Maria Chiara de´Nobili & Alexander Miller— Sävellys Gábor Halász – Lavastus Sabine Mäder – Valot Geohwan Ju – Dramaturgia Marie Glassi – Tanssijat Alessandro Ottaviani ja Nam Tran Xuan

Compagnie Hervé Koubi: Sol Invictus
Koreografia Hervé Koubi – Musiikki kooste

Vaikka teoksessa oli näyttäviä, jättimäisen kultaisen kankaan kanssa toteutettuja rauhallisempia, ja ehkä syvällisempiäkin, jaksoja, päävaikutelmana oli loputon vauhti. Sitä toteutettiin niin juosten, pyörien kuin hypäten kaikilla mahdollisilla, ja mahdottomillakin, katutanssin ja akrobatian tavoilla ja liikkeillä.

Teoksen tanssijoille ei mikään tuntunut olevan liikkeellisesti mahdotonta. Ei edes yksijalkaisena katutanssiminen. Yhdeltä ryhmän tanssijoista todella puuttui toinen jalka, mutta se ei selvästikään ollut mikään este loistavalle ja monipuoliselle tanssille.

Kaikki ryhmän tanssijat olivat teknisesti ja tanssillisesti uskomattomia ja Koubi antoi koreografiassaan heidän loistaa sekä kunkin vuorollaan että kaikkien yhdessä. Silti hän piti langat käsissään ja loi kokonaisuudesta yhtenäisen. Oman eksoottisen lisänsä esitykseen toi sen musiikkikooste, jonka teokset Ludwig Van Beethovenista Steve Reichiin olivat mielenkiintoisessa ristiriidassa tanssin kanssa.

Sol Invictus oli sitä mitä lupasi, upea ylistys tanssille, mutta ei muuta. Siitä nautti ja sitä hämmästeli, mutta se ei varsinaisesti koskettanut. Toisaalta ei kaikkien esitysten tarvitsekaan, jos niillä on muuta annettavaa.

MILLER DE NOBILIN Tanssiviikon toinen esitys kaupunginteatterissa, There Was Still Time, oli hyvin erilainen kuin heidän Pack -teoksensa. Toki siinä oli paljon samaakin, vaikkapa aivan erinomaiset tanssijat Alessando Ottaviani ja Nam Tran Xuan, joille ja joiden kanssa tiivis duetto oli tehty.

Teos oli saanut inspiraationsa Samuel Beckkettin absurdista klassikkonäytelmästä Huomenna hän tulee. Tämä tieto oli kuitenkin melkeinpä haitaksi, kun katsoja lähes huomaamattaan ryhtyi etsimään esityksestä yhtymäkohtia näytelmään.

Intensiivinen esitys tapahtui epämääräisessä ei-missään. Paikassa, jossa olijat eivät oikein tienneet, missä olivat, miksi ja kauanko olivat olleet ja olivatko he johonkin menossa. Muistotkaan eivät tuntuneet olevan yhteisiä, vaikka ne ilmeisesti oli yhdessä koettu.

Ottaviani ja Xuan olivat kuin pari, joka on elänyt niin kauan yhdessä, että yhdessäolon syyt olivat unohtuneet, mutta tarve ja pakko oli jäljellä. Yhdessä ei voinut olla, mutta poiskaan ei pystynyt lähtemään. Ja olemisen tyhjyyttä oli pakko täyttää tekemisellä, oli sillä päämäärää tai ei. Myötätunto ja agressio keskinäisessä suhteessa vaihtelivat rajusti ja johtivat lopulta umpikujaan.

Esitys oli fyysisesti vaativa ja äärimmäisen raskas. Se oli vahvaa liiketeatteria, jonka pohjana oli katutanssi, mutta joka oli siitä kehittynyt omaksi ilmaisulliseksi liikekielekseen. Se vilisi lukuisia liikkeellisiä yksityiskohtia melkein hengästyttävyyteen asti. Jopa varpaat tanssivat.

Sekä Ottaviani että Xuan olivat aivan ilmiömäisiä tanssijoita. He artikuloivat liikettä uskomattomalla tavalla, hienovireisesti ja tarkasti. Pieninkin liikkeellinen yksityiskohta näkyi. Heidän keskinäinen työskentelynsä oli täysin saumatonta. Silti he säilyttivät oman persoonallisen tanssijanlaatunsa, jossa Xuan oli aavistuksen verran pidättyväisempi ja minimalistisempi kuin Ottaviani.

Gábor Halászin musiikki vaihteli erilaisista nakutuksista pianosooloon. Se sekä korosti että seurasi näyttämön tapahtumia. Lavastuksen pääelementtinä olivat eri asennoissa katosta roikkuvat loisteputket, joiden syttymisen ja sammumisen yhteyttä tanssiin en aina tavoittanut.

There Was Still Time oli ehdottomasti tähänastisen Tanssiviikon eniten ajatuksia herättävä teos niin sisällöllisesti kuin ennen kaikkea tanssillisesti.

Miller de Nobilin There was still time – esityksessä tanssivat (Kuva: Alexander Miller)

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kuopion Tanssiviikon avausviikonloppu tarjosi monenlaisia vaikuttavia esityskokemuksia katutanssista saamelaiskulttuuriin

Miller de Nobili -ryhmä toteutti PACK-esityksellään oivallisesti Kuopion tanssifestivaalin tämänvuotista teemaa, katutanssia.

Jo 56. Kuopio Tanssii ja soi alkoi viime perjantaina. Se on uuden taiteellisen johtajan, Kenneth Kvarnströmin viisivuotisen kauden ensimmäinen festivaali.

Kokonaisuudessa on maksullisine ja ilmaisine esityksineen, kursseineen ja tanssikoulukatselmuksineen paljon samaa kuin kaikkina muinakin vuosina. Joitakin asioita on kuitenkin muuttunut.

Festivaali alkoi tänä vuonna vajaata viikkoa totuttua aikaisemmin ja se kestää hieman pitempään, kahden viikonlopun yli ensi sunnuntaihin asti. Yksi tuttu esiintymispaikka ei ole mukana. Eri syistä pois jääneen Musiikkikeskuksen sijasta esityksiä on Olvi Areenalla.

Katutanssi ja sen eri muotojen sulautuminen nykytanssin kanssa esityksissä on yksi tämän vuotisen festivaalin teemoista. Se ei ole odottamatonta, sillä Suomessakin on jo useamman vuoden ajan nähty teoksia, joissa katutanssi on yksi nykytanssiesitysten liikekielistä.

ALOITUSPÄIVÄN ESITYKSISTÄ toinen olikin vahvasti katutanssiin pohjaava. Italialaissyntyisten Maria Chiara de’Nobilin ja Alexander Millerin Dresdenissä toimiva ryhmä Miller de’ Nobili korkkasi teoksellaan PACK myös Olvi Areenan.

Tanssiteosten esittäminen jäähallissa ei sinänsä ole uutta, mutta Tanssiviikon toisena pääesityspaikkana näin ei ole ennen ollut. Mustin sivu- ja taustaverhoin rajattuna esitystilana halli ainakin katsomosta käsin toimi moitteettomasti. Yleisön kannalta puitteet olivat jonkin verran karumpia ja arkisempia kuin mihin ehkä Tanssiviikolla on totuttu.

Toisaalta ainakin tähän teokseen esityspaikka sopi miljööltään erinomaisesti. Viidelle miehelle tehdyn PACKin koreografia pohjasi katutanssiin, jota yhdistettiin nykytanssin liikekieleen. Samalla teoksessa pyrittiin haastamaan hiphopin ja breikin mieskuvaa ja kulttuurisia stereotypioita tuomalla mukaan herkkyyttä, epävarmuutta ja tuskaakin pelkän maskuliinisen uhon sijaan.

Toki sitäkin teoksesta löytyi sekä leikillisessä, poikamaisessa muodossa että voimakkaan agressiivisena. Esityksen sisällöstä näkyikin selvä kehityskaari, joka kuvasi yhteisön tai ryhmän syntymistä, tiivistä yhdessäoloa ja vähitellen eri syistä syntyviä säröjä sekä lopulta rankkojenkin kasvukipujen kautta uuden syvemmän yhteyden löytymistä.

Tärkeintä teoksessa olivat kuitenkin ehdottomasti liike ja tanssi. Ja se oli upeata, fyysisesti vaativaa ja erittäin energistä. Jokainen esityksen tanssija, niin Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel kuin Nam Tran Xuan, oli ehdottomasti yksilö, ei vain osa ryhmää. Kullakin oli liikkeellisesti omat erityistaitonsa ja he saivat myös tuoda ne esille. Silti he toimivat selkeästi yhdessä. Kaikki olivat myös äärimmäisen tasavahvoja niin tanssiteknisesti kuin ilmaisullisestikin. Heissä oli uskallusta monenlaiseen tunneilmaisuun ja hurjaa läsnäolon iloa ja paloa. Tanssijoista myös huokui vahva luottamus toisiinsa, joka ei useimmiten synny kuin pitkäaikaisen yhdessä tekemisen myötä.

Kaiken tämän de’ Nobili ja Miller olivat osanneet paketoida tiiviiksi kokonaisuudeksi, joka kantoi alusta loppuun ja tulkitsi teoksen sisältöä juuri niin viitteellisesti kuin oli tarkoituskin.

Antonia Krullin puvustuksen katu-uskottavat t-paita ja verkkarihousuasut antoivat eleettömyydessään tilaa tanssille. Yhtä itsestään numeroa tekemättömät olivat Geohwan Jun valot, jotka sekä ohjasivat välillä katsojan huomiokykyä että loivat näyttämölle tarvittavia ilmapiirin muutoksia. Kokonaisuudelle antoi vahvan pohjan Michele Strobinon musiikki, joka myös muuntui tapahtumien ja tunnelmien myötä sykkivästä biitistä herkkään pianosooloon.

TANSSIFESTIVAALI
Kuopio Tanssii ja soi

Miller de Nobili: PACK
Koreografia Maria Chiara de’Nobili & Alexander Miller – Dramaturgia Marvin Neidhardt – Sävellys Michele Strobino – Valot Geohwan Ju – Puvut Antonia Krull – Tanssijat Alessandro Ottaviani, Sem Deliveyne, Anton Schalnich, Niklas Capel, Nam Tran Xuan

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land
Koreografia Elle Sofe Sara – Sävellys Frode Fjellheim

Reijo Kela: Hiljainen kansa
Esitys ja installaatio Reijo Kela – Musiikki ja laulut Heikki Laitinen

NORJALAISEN Elle Sofe Companyn esitys Vástádus eana/The answer is land Kuopion kaupunginteatterissa oli vaikuttava kokemus. Tai oikeastaan esitys alkoi jo läheisen Valkeisen lammen rannalta, jossa yleisö ikään kuin kutsuttiin mukaan yhteiseen rituaaliin esityksen aloitusjoiulla.

Sitten tunnelma tosin hieman rikkoutui vaeltaessamme joukkona esiintyjien perässä teatterille. Nopeasti hieman maaginen ilmapiiri kuitenkin palasi jopa entistä voimakkaampana niin näyttämön kuin katsomon kattavassa kellanhämärässä valaistuksessa ja esiintyjien vakavan olemuksen myötä.

En ole saamelainen, en tunne saamelaista kulttuuria tai perinteitä, enkä osaa saamen kieltä. Siksi esityksessä oli varmasti tasoja ja tapahtumia, joita en tavoittanut tai ymmärtänyt. Tilannetta olisi voinut auttaa, jos saatavilla olisi ollut edes jonkinlainen sisältöselostus joikujen sanoista, sillä ne olivat selvästi hyvin tärkeitä. Tapahtumat näyttivät joko noudattavan tekstejä tai joiut olivat reaktioita näyttämötapahtumiin.

Kokonaistunnelmaltaan ankaran, totisen ja surumielisenkin teoksen aiheena olivat yhteisöllisyys sekä ihmisen ja luonnon suhde.

Yhteisössä elämiseen kuuluvat myös monet sanattomat säännöt. Niiden paine ja rikkominen olivat myös esityksen teemoja, sillä yksi esityksen hurjimmista ja koskettavimmista kohtauksista kuvasi ryhmän yhden jäsenen sietokyvyn ylittymistä ja sen seurauksia.

Teos on tehty seitsemälle naisesiintyjälle. Vaikka kaikki heistä sekä tanssivat että joikasivat, keskittyi teknisesti vaativampi ja monipuolisempi liikekieli kolmelle tanssijalle. Vastaavasti musiikin solistiset osuudet ja suurin osa tekstistä oli neljän muun esiintyjän vastuulla.

Elle Sofe Company: Vástádus eana/The answer is land. (Kuva: Michele Monasta-Maggio)

Musiikin teokseen on tehnyt joikuprofessori Frode Fjellheim, joka sävellyksessään on monipuolistanut ja käsitellyt uudella tavalla joikuperinnettä. Runsaasti eri tavoin kaiulla käsitelty esiintyjien joikaaminen täyttikin näyttämön mahtavalla äänimaailmalla, jossa kuuluivat monenlaiset tunteet. Tosin enimmäkseen tunneskaalan tummemmasta päästä.

Tummasävyinen oli myös esityksen visuaalinen maailma. Esiintyjien mustien asujen ainoina väripilkkuina olivat punaiset päähineet tai nauhat. Mustaa, seiniä myöten riisuttua näyttämöä hallitsi taustalla suuri ympyrä, josta riippui eri punaisen sävyisiä tekstiilinauhoja. Etualalla puolestaan kattoon kohosi punertavin tekstiilimateriaalein verhottu pylväs. Molemmat kuin eri tavoin pyhiä paikkoja.

Elle Sofe Saran koreografia pohjautui saamelaiseen hengelliseen käytäntöön ja muodostelmatanssiin, mutta myös nykytanssin liikekieleen. Perusliikkeinä olivat erilaiset askelkuviot ja rytmin tuottaminen jaloilla. Olennaista oli myös esiintyjien eräänlainen kehollinen ylväys, joka näkyi ryhdissä ja eleissä. Voimakkaisiin tunneilmaisuihin ja yhteisöllisyyteen syntyvien säröjen ilmaisuun käytettiin nykytanssin sanastoa. Koreografia oli kuitenkin hyvin yhtenäinen ja joustava ja liikkeellinen vaihtelu palveli loistavasti kokonaisuutta.

Teoksen esiintyjät olivat äärimmäisen keskittyneitä. Näki, että niin teoksen sisältö kuin sen esittäminen oli heille erittäin tärkeää. He vaikuttivat olevan joikuesityksissään aivan suvereeneja, mutta myös tanssi eli ja hengitti intensiivisenä.

Vástádus eana/The answer is land oli ei-saamelaistaustaisellekin hyvin voimakas ja jopa mystinen kokemus. Miltä se mahtoikaan tuntua katsojasta, joka ymmärsi täysin sen käsittelemää maailmaa.

Herkkä ja huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä

HILJAINEN KANSA seisoo tiiviissä rykelmässä metsäisessä rinteessä Syväniemen vanhan rullatehtaan raunioiden vieressä ja tuijottaa järvelle. Nämä 250 turvepäistä hahmoa eivät julista, vaan näyttävät juhla-asuissaan pikemminkin haikeina miettivän, kuinka nopeasti aika kulkeekaan ja erilaiset pienemmät ja suuremmat elämän hetket kiitävät ohi.

Kyseessä on tanssitaiteilija Reijo Kelan uusin versio jo vuonna 1988 ensimmäisen kerran Suomussalmella toteutetusta ympäristö- ja performanssiteoksesta Ilmarin kynnös. Tuolloin arkiasuihin puettuja hahmoja oli 973, joka vastasi Kelan synnyinpitäjän työttömien määrää. Teoksesta tuli nopeasti kuuluisa ja se on siitä lähtien seissyt paikallaan yhtenä maamme kulttuurikohteista.

Hiljainen kansa. (Kuva: Heikki Huttu)

Nyt yhdessä Syväniemen kyläyhdistyksen kanssa toteutetut hahmot juhlistavat Kuopion kaupungin 250-vuotisjuhlaa. Mietteliäät turvepäät seisovat paikallaan lumen tuloon asti.

Kuten alkuperäiseenkin teokseen, myös tähän kuuluu muutamia lyhyitä performanssiesityksiä, joista kolme Kela viikonlopun aikana toteutti yhdessä muusikko Heikki Laitisen kanssa.

Kela (s. 1952) on läpi koko uransa ollut tunnettu tavallisuudesta poikkeavista ja näyttämötilakäsitystä haastavista esityksistä, joissa hän on monin tavoin asettanut myös itsensä alttiiksi. Tämän kertainen Hiljainen kansa -toteutus kuitenkin ylitti ne kaikki. Se oli huikea osoitus taiteilijan sitkeydestä ja peräänantamattomuudesta, jossa sovittu esitys toteutetaan kehon esteistä huolimatta, vaikkakin ne huomioiden.

Esitys myös osoitti, että pakollisena apuvälineenä toimiva rollaattori ei kahlitse taiteellista tulkintaa. Se voidaan kuljettaa mukana vaikka saunan katolle.

Kelan esitys Laitisen improvisoidun puhelaulun myötäilemänä kulki katolta alas maanpinnalle yleisön keskelle ja takaisin katolle. Hyvin lähellä katsojaa tapahtunut esitys oli herkkä ja hauras, mutta pilkahteli siinä myös hiven leikkisyyttä. Kela otti muutaman kerran kujeellista kontaktia katsojiin ja lopussa hän katolla maatessaan heitteli kukkapuskan kukat päälleen kuin parodisena kiitosseremoniana. Hiljainen kansa seurasi tapahtumia vain taustalla, varsinainen esitys ei kulkenut sen joukossa.

Hiljainen kansa esityskokonaisuus oli monella tavalla ainutlaatuinen kuten performanssiesitykset yleensä ovat ja siten se myös korosti läsnäolon ja hetkiin tarttumisen merkitystä.

 

AVAINSANAT