Konserttiarvio: Courtney Barnett näytti, että rock on parhaimmillaan yhä käsityöläispuuhaa

Kuva: Kari Hulkko
Down under tullaan ja ylös ollaan menossa: mainion aussirokkari Courtney Barnettin uran huippuvuodet ovat vielä edessäpäin.

Koska rehti, suoraviivainen rock tuntuu tänä päivänä olevan Suomessa yleisesti –  ja varsinkin Helsingin juhlaviikoilla – vähemmistömusiikkia, on tervehdittävä ilolla, kun festivaalivieraaksi saadaan konstailematon rock-artisti maailman toiselta laidalta. 31-vuotias australialaiskitaristi Courtney Barnett palautti Huvila-keikallaan uskon moneen asiaan: käsityöläisyyteen, kosiskelemattomuuteen ja erityisesti siihen, että trio on näinä tuotannollisten viilailujen ja paisuttelujen kulta-aikonakin yhä se rockin perusyksikkö ja -työkalu.

Courtney Barnettia lämpännyt kotimainen, ilmeisen kovassa nosteessa oleva indierockyhtye The Holy uskoi siihen isompaan ilmaisuun ja musiikilliseen muotokieleen. Kuusihenkisessä bändissä oli jopa kaksi rumpalia – ja se kuului. Pitkiä, rumpuvetoisia jaksoja sekä venytettyjä introja ja lopetuksia oli vähän joka biisissä, mikä sai bändin biisimateriaalin kuulostamaan varsin monotoniselta. Aineksia ja asennetta tuntuisi olevan enempään. The Holy on ollut kasassa vasta viisi vuotta, joten persoonallisemman äänen löytymiseen on vielä aikaa. Nyt se ääni vyöryi, kiitos myös Huvilan miksaajien suosiollisen avun, päälle turhan massiivisena vallina.

Huvila-illan lämppäribändi The Holyn linjana oli “suuri on kaunista”.

The Holyn valoarsenaali oli kyllä vakuuttava ja synkassa suurieleiseen soittoon. 12 isoa lattiaspottia loi pimenevässä elokuun illassa aika muikean vaikutelman.

Siloittelematta, ärhäkkänä

Courtney Barnettin edessä suomalaisyleisön ilme oli muikeana alusta lähtien. Lavan edusta täyttyi jo ennen settiä ja yleisömassa ujui pitkälle katsomon keskikäytävällä asti, mikä haittasi jonkin verran tietyillä istumapaikoilla olleiden näkyvyyttä lavalle. Ennen tämä ei ole ollut Huvilassa mahdollista, mutta ehkä tässäkin asiassa on oltu purkamassa jotain normeja. Joustettu on myös hömpsymukien viemisessä katsomoon, sillä tänä vuonna se on sallittua. (Hyvä tai paha? Nostaa ehkä tunnelmaa, mutta trafiikki baaritiskille soiton aikana luo tiettyä rauhattomuutta).

MUSIIKKI
Helsingin juhlaviikot, Huvila-teltta
Courtney Barnett (AUS)
The Holy (FIN)

Kuuluvuutta ei häirinnut teltassa mikään. Barnettin trio tinttasi menemään carage-henkistä rokettirolliaan vastaanpanemattomalla vimmalla. Mimmi soitti luuttuaan niin suruttomasti, että roudarin piti ojentaa tuon tuosta uutta instrumenttia epävireeseen menneen tilalle.

Heti avausbiisi Hopefulessness (voisi kääntyä suomeksi notkeasti vaikka muotoon “toiveikkuuttomuus”) riisui aseista. Sitä seurasi vakuuttava  putki niin 1980-luvun uuden aallon (esimerkiksi Chrissie Hynde Pretenderseineen) kuin seuraavan vuosikymmene grungesta vaikuttuneita rokkiralleja. Se äkäisimmän Jagged Little Pill –vaiheen Alanis Morissettekin tuli etäisesti mieleen.

Barnett, rumpali Dave Mudie ja basisti Bones Sloane runttasivat koko 14 biisin settinsä siloittelemattomasti ja mitään perään kyselemättä –  tai tuli sieltä muutama pakollinen “how are you feeling” -tyyppinen tiedustelu yleisön suuntaan. Hyvinhän yleisöllä kaikki oli. Se eli ilahduttavan vahvasti mukana koko setin ajan. Erityisesti sille kelpasivat Barnettiin viime vuonna ilmestyneen  Tell Me How You Really Feel -albumin (no, taashan sitä ollaan fiiliksiä kyselemässä) biisit, mutta vähän vanhemmatkin vedot kuten tässä setissä slovariksi luokiteltava Depreston tai ärhäkkä Elevator Operator upposivat väkeen.

Sen verran raskas oli Courtneyn tassu, että kitaraa piti vaihtaa tiuhaan.

Juuri ärhäkkä on kelpo adjektiivi kuvaamaan Barnettia laululyyrikkona. Biisitekstit ovat teräviä, joskus kipeää tekeviä havaintoja meidän kaikkien lähiympäristöstämme ja kanssaihmisistämme – samat asiat näyttävät olevan pinnassa yhtä lailla australilalaisessa kuin suomaaäisessa arkitodellisuudessa. Ja se käsityöläisyyden vaikutelma ulottuu myös Barnettin lyyrikoihin. Ne eivät tunnu tietokoneruudulla hinkatuilta vaan ruutupaperille vimmassa rykäistyiltä tajunnanvirrallisilta impressioilta.

Oma suosikkilainini löytyy hänen esikoisalbuminsa biisiltä Pedestrian at Best:

“Give me all your money and I’ll make some origami, honey / I think you’re a joke but I don’t find you very funny.”

Tuo kertoo ehkä  jotain oleellista Barnettin ehdottomuudesta, niin ihmisenä kuin soittajana ja lavaesiintyjänä. Noita origameja hän taitteli Huvilassakin. Näpertelemättä, enempi  halki, poikki ja pinoon -pohjalta.

Helsingistä Barnettin pieni Euroopan kiertue jatkuu seuduille, joissa varmasti myös ymmärretään hyvän, triolla veivatun perusrokin päällä. Seuraavaksi hänen soitostaan saadaan nauttia  Skotlannin Glasgowssa (josta kotoisin ovat muun muassa Primal Scream ja The Jesus and  Mary Chain) ja Britannian Manchesterissa (Oasis, The Smiths jne.).

Helsingin muuttuessa jätettiin jäähyväisiä Nordiksen Sideways-vuosille

Mosh pittiin itsekin lavalta loikannut Frank Carter piti yleisön hyvin latauksessaan.

Kesäkuussa 2015 ensimmäisen kerran järjestetty musiikkifestivaali Sideways koettiin 13.-15. kesäkuuta viimeistä kertaa Helsingin jäähallissa ja sen kupeessa, ”Nordiksella”. Sinne festivaali siirtyi vuonna 2018 alkuaikojensa Teurastamolta. Etenevä Garden Helsinki -hanke saa ohjelmatoimisto Fullsteam Agencyn järjestämän festivaalin lähtemään tutuksi käyneeltä alueelta.

Tällä kertaa tapahtuma myös kilpaili viereisellä Töölön jalkapallostadionilla järjestyllä Helsinki City Festivalilla. Tai no, kilpaili ja kilpaili. Sideways keskittyi tapansa mukaan uuteen populaarimusiikkiin kohtalaisen laajalla skaalalla, kun taas Helsinki City Festival painotti populaareimman 90-luvun muistelua, valttikorttinaan Nylon Beatin paluu.

Sen verran moni-ilmeiseksi nykyinen festivaalikävijä on ulkoiselta olemukseltaan muokkaantunut, että jossain määrin mahdotonta oli lähiympäristössä päätellä, kumpaan festivaaliin kukakin oli osallistumassa.

Jännittävä Sideways on ollut juuri alueeltaan. Sisäänkäynti on jäähallin normaali sisäänkäynti, josta sitten ulkoalueelle kävellään hallin putkimaista käytävää pitkin. Itse halli on myös käytössä supistettuna Black Boxina. Myös Basementiksi nimetyssä hallinuumenessa on keikkoja. Siinä määrin Helsinki City Festival oli viimeistä Nordiksen Sidewaysia muokannut, että ulkolavoja oli jäljellä vain iso Sideways Stage ja Auroran sairaalan suunnalla ollut Aurora, kun taas aiemmin käytössä oli myös eteläinen Sahara-lava.

AVAUSPÄIVÄNÄ torstaina kiinnostukseni painottui ulkomaiseen ohjelmistoon. Englantilainen Bat for Lashes esiintyi alkuillasta päälavalla. 2010-luvun alussa hehkutetun ja palkintoja keränneen artistin uusi levy The Dream of Depth tuntui poiminnoiltaan huomattavasti paremmalta kuin vanhempi materiaali. 12 minuuttia myöhässä alkanut ja kolme minuuttia ennen aikojaan loppunut keikka jäi kuitenkin tunnin slotissaan kuin siliteltäväksi koiraksi, jolta puuttuu yksi jalka. Keikasta ei ollut siis aivan tasapainoiseksi kokonaisuudeksi, eikä kohtuuhyvä Laura-hitti soinut lopussa erityisen summaavasti. Uuteen levyynsä Bat for Lashes onnistui herättämään uteliaisuuden.

Vuonna 2019 perustettu australialainen Royel Otis tunnetaan duona, mutta Aurora-lavalla se näytti ihan tavalliselta nelihenkiseltä bändiltä ilman suurempia roolituksia. Varsin virkistävät sydneyläiset popmelodiat, tyyppien luuhaava lavapreesens ja vähäeleinen, mutta humoristinen yleisökontakti sopivat maittavasti yhteen. Royel Otis toi hyvässä mielessä muistoja 90-luvun brittipopaallosta, tai oikeastaan sen vähemmälle huomiolle jääneistä sivuvirtauksista. Helmikuussa ilmestynyt esikoislevy Pratts & Pain on poiminut nimensä lontoolaiselta pubilta.

Torstain päätti päälavalla esiintynyt englantilainen Frank Carter & the Rattlesnakes. Ikään kuin Albanian jalkapallojoukkueen ensimmäisen EM-pelin tyyliin ei keikasta ollut kulunut montakaan silmänräpäystä, kun Carter oli jo maalittanut lavan reunasta melkein miksauspöytään saakka ulottuvan ison mosh pit -alueen ja kadonnut itsekin sinne. Palasi hän sittemmin lavallekin. Hardcore-artiksi mainittu Carter oli impulsiivinen esiintyjä, joka piti yleisön hyvin latauksessaan, vaikka kappaleet eivät aina mitään poikkeuksellisia olleet. Yllättävän vahvasti muodostuva ääni punahiuksiselta, kiihkeästi puhkuvalta piskuiselta mieheltä löytyy.

PÄÄTÖSPÄIVÄNÄ lauantaina ohjelmistossa herättivät kiinnostusta sisätilojen kotimaiset esiintyjät. Basementissa esiintyi alkuillasta Tinyhawk & Bizzarro, joka on aivan viime aikojen kotimaisista tulokkaista innostavin uusi tuttavuus. Televisioidussa journalistigaalassa maaliskuussa esiintynyt kokoonpano tuo kitaramusiikkiin virkeitä ja rentoutuneita sävyjä. Iisalmelaissyntyisen Jenni Kinnusen eli Tinyhawkin omintakeiset sävellykset muotoutuvat Markus Väisäsen Bizzarro-kokoonpanon keralla monipuoliseksi kokonaisuudeksi, jossa on aavikkobluesia, progressiivisempia rakenteita ja eräänlaisia exotica-sävyjä, joilla ei ole yhtä selkeää ilmansuuntaa.

Kinnunen itse kutsui luomuksiaan pieniksi kitaralauluiksi. Klassista kitaransoittoa opiskellut Kinnunen saa sähkökitarallaan luoduksi mielenmaisemia, joiden varassa voi kevyesti hahmotella vaikkapa varhaisaamun auringonkajon jollekin rantasärkälle. Kitaran kielet kuplivat kuin kalat hypähtäisivät vedenpinnassa. Keikan jälkeen olisi ollut vaivatonta jäädä kuvitelmaan, että Suomi olisi maantieteeltään silkkaa hiekkadyynien ja laguunien vuorottelua.

Vaan jäähallin uumenista noustessa olikin edessä parkkipaikka täynnä hilluvaa festariväkeä. Olikin hyvä siirtyä vähitellen Black Boxiin, jossa esiintyi Tytti Roton ja Ville Valavuon muodostama helsinkiläinen syntikkapopduo Modem. Sen tehtävänä oli paikata keikkansa peruuttanutta liverpoolilaista Ladytronia. Ja varsin hyvin se siinä onnistuikin. Modemissa on kiehtovaa kadonneen maailman elollistumista, 80-lukulaisen konepopin ja -iskelmän yhdistymistä 90-lukulaisiin repivämpiin sähkökitarasoundeihin. Erityisen innostavaa oli, että laulaja Tytti Roton ääni oli miksattu niin pintaan, että urbaaneja lyriikoita pystyi seuraamaan poikkeuksellisen johdonmukaisesti. Keikan alkupuolella intensiteetti oli huikea, mutta hiukan se himmeni loppua kohden.

Ajan henkeä kuvaa hyvin se, että Sidewaysin päälavan viimeisenä artistina esiintyi eteläkorealainen DJ-tuottaja Peggy Gou, joka hytkytti festariväkeä varmoin ottein, mutta jakoi satunnaisemmin mielipiteitä. Sunnuntain puolella ehti esiintyä vielä Black Boxissa Karri Koira, jonka musiikki oli lähempänä valtavirtaa siihen nähden, että aika usein valtamedioissa Sidewaysia pidetään vaihtoehtoväen festivaalina.

Tulevaisuuden Sidewaysien olomuoto jää arvoitukseksi. Viralliset sanamuodot festivaalin kehityssuunnista on ilmaistu niin, että ne jättävät ovet avoimiksi myös kaikenlaiselle spekuloinnille. Joka tapauksessa Sidewaysin kaltaiselle alkukesän valoisten öiden musiikkijuhlalle on jatkossakin tilausta pääkaupungissa. Oman luonteensa tapahtumaan tuo sen performatiivinen pelkistyneisyys. Artistit saapuvat lavalle ja lähtevät sieltä ilman kuulutuksia, aivan kuin oltaisiin tavallisilla keikoilla. Musiikki on kirjaimellisesti pääosassa. Ohjelmistossa voisi kyllä hoippuilla hieman rohkeammin populaarimusiikin ulkopuolellekin siten kuin se keskikokoiselle festarille on toimivaa ja luontevaa.

Juttua muokattu klo 14.50: Korjattu Helsinki City Festivalin nimi oikeaan muotoon. Jutussa puhuttiin aiemmin Helsinki Music Festivalista.

Arvio: Metallica tarjosi kahdella konsertillaan hyvää tai huonoa arpaonnea

Oli Metallicasta mitä mietä mieltä tahansa, on sen 40-vuotinen keikkakaari Suomessa poikkeuksellinen.

Harva yhtye on esiintynyt sisämaassa niin Tarvashovissa kuin Saapasjalkarockissa ja pääkaupungissakin sekä Oulunkylän urheilupuistossa että useamman kerran Olympiastadionilla.

Vaikka maailman menestynein metalliyhtye on konsertoinut Suomessa jo yli 20 kertaa, omassa aktiivikuuntelussani Metallica ei ole jaksanut pysyä, enkä ole sille suonut pahemmin edes ajatuksia vuosikausiin. Sunnuntai-iltana Olympiastadionille kävellessäni tajusinkin raottavani todellista menneisyyden arkkua.

OMISTAUTUNEIDEN FANIEN keskuudessa tuntee aina väistämättä itsensä tarkkailijaksi. Entä, jos olisin itsekin kasvanut kiinni metalli-identiteettiin?

Oma Metallica-vaiheeni oli varsin lyhyt, mutta intensiiviinen. Se tapahtui kesällä 1987, kun kotonani eräältä vieraalta oli unohtunut lattialle koteloton musta kasetti, jossa ei lukenut mitään. Mysteerikasetti sisälsi niin kovaa kamaa, että se löi ällikällä.

Vasta kymmenien luukutuksien jälkeen selvisi, mikä bändi oli kyseessä. Kun vieras halusi kasetin lopulta takaisin, oli hankittava levy. Siitä vasta näki, millaisesta bändistä oli kyse.

1980-luvulla visuaalisuus oli niin elimellinen osa popmusiikkia musiikkivideoiden myötä, että vaikuttaa näin jälkikäteen selvältä, että Metallica olikin ensimmäinen bändi, josta tuli innostuttua puhtaan musiikillisesti.

Mikään Metallican tuotanto ennen tai jälkeen Master of Puppetsin (1986) ei olekaan sitten saanut oikein syttymään.

Megalomaaninen ”musta albumi” (1991) oli vesitys, alkuperäisen thrash-vaihteen tarpeettoman syvälle salaojittanut suksee, jota joutui pakosta koulubussissa kuuntelemaan joka ikinen aamu.

ROCK

Metallica
Olympiastadion 9.6.

On siis auttamattoman selvää, että syystäkin ylistetyn kolmannen levyn innostusta lähdin Olympiastadiolta hamuamaan. Vahinko vain, että arpani osui kahdesta Metallican-konsertista siihen väärään.

Perjantain konsertissa oli kuultu Leper Messiah, Orion ja Master of Puppets, mutta sunnuntaina tarjolla oli vain tuhti, naulitsevan kolkolla ja oudon atavistisella akustisella kitaraintrolla alkava aloitusraita Battery. Onneksi edes se. ”Mustalta albumilta” kuultiin taasen peräti kolme rutinoitua vetoa.

Kahden täysin erilaisen konsertin konsepti on kiehtova, spektaakelimainen ajatus, mutta tarkoitettu tietysti tosi faneille, joita kyllä riittää.

Ensimmäisen kerran Metallica esiintyi Suomessa vähän ennen joulua 1984 Varsinais-Suomen sydänmailla, eikä loppua bändin vierailuille varmaankaan näy, elleivät täkäläiset pelto-hetfieldit ja tupa-ulrichit muutu metallikansasta yllättäen joksikin muuksi.

KONSERTTI LÄHTI käyntiin bändin alkusarastuksesta. Varhaista Whiplashia seurasi kaksi Ride the Lightning -levyn raitaa.

Sitten alkoi painottua uusimman levyn 72 Seasons anti. Vaikka biiseissä ei sinänsä ollut kovin vahvaa tarttumapintaa, Metallican tiukkaa nitistystä kelpasi kyllä kuunnella.

1980-luvulla Metallican nuoret jäsenet näyttivät kuvissa paitsi vihaisilta ja kapinallisilta, myös samaistuttavan tavallisilta jätkiltä ajan poseeraavaan yleisilmeeseen nähden.

Nyt laulaja-kitaristi James Hetfield on huvittavasti ukkoontunut; hänen habitukseensa on tullut aavistamatta kuin ripaus Kalevi Kahraa. Kitaristi ja ”kaunis poika” Kirk Hammett on sen sijaan säilynyt ikinuorena. Omaperäinen rumpali Lars Ulrich on kulmiltaan kurtistunut, muttei osoita pienintäkään väsymyksen merkkiä otteiltaan ja ilmeiltään.

Vierain oli basisti Robert Trujillo, Master of Puppetsilla vielä soittaneen Cliff Burtonin (1962-1986) järjestyksessään toinen seuraaja, joka tuntuu tuoneen sittemmin aika spinaltapmaisiakin vaiheita läpikäyneeseen bändiin tiettyä redhotchilipeppersmaista repäisevyyttä.

Konsertin huippuhetki oli 40 vuoden takainen paineikkaasti vyöryvä instrumentaali The Call of Ktulu.

Erikoisin osuus oli tietysti se, kun Trujillo ja Hammett tulkitsivat Pelle Miljoona Oy:n kappaleen Olen kaunis, jota ehkä harvemmin on stadionin kokoisella areenalla esitetty.

Alku sujui ihan kivasti, kunnes alkoi paljastua, etteivät herrat tienneet pätkääkään, mitä olivat tekemässä. Muuta kuin tietysti kunnioittamassa suomalaista rock-kulttuuria jo perinteen velvoittamasta hetken mielijohteesta.

Sinänsä valinta oli ajankohtainen, sillä Metallican keikkojen välipäivänä avattiin Graniittitalossa Punkmuseo kesän ajaksi.

Enter Sandman jäi viileän viikonlopun viimeiseksi anniksi. Konsertin äkkinäisessä lopetuksessa oli tuntu kuin jotain järeää olisi vielä tulossa, kun kello ei ollut vielä yhtätoistakaan. Hetfield kiihotti yleisöä suurempiin taputuksiin ja huutoihin, mutta vain siksi, että jokainen jäsen sai vielä vuorollaan kertoa, kuinka paljon meitä rakastaakaan.

Isojen konserttien tunnelma ulottuu aina itse tapahtuma-alueen ulkopuolelle, sikäli ne tuovat kaupunkikulttuuriin poikkeuksellista eloa, jopa vaalipäivänä. Parhaat heitot kuullaan jälkikäteen täpöytäysissä yöratikoissa.

Oli sykähdyttävää kuulla, kuinka tohkeissaan oli muuan nuori tyttö, joka uskoi saaneensa katsekontaktillaan Kirk Hammettin hymyilemään.

AVAINSANAT

Anssi Tikanmäki on kuollut

Säveltäjä-muusikko Anssi Tikanmäki on kuollut. Tikanmäki kuoli tiistaina 69-vuotiaana, kerrotaan hänen Facebook-sivullaan.

Sibelius-Akatemiasta musiikin opettajaksi valmistunut Tikanmäki oli yksi vuonna 1977 aloittaneen Ikaros-yhtyeen perustajista. Hän esiintyi urallaan muun muassa Hectorin yhtyeessä sekä esiintyi ja toimi tuottajana Juice Leskisen yhtyeessä.

Tikanmäki sävelsi ja julkaisi urallaan kymmenen albumia.

Hän sävelsi musiikkia myös elokuviin, kuten muun muassa Mika Kaurismäen elokuviin Arvottomat ja Klaani sekä Aki Kaurismäen vuonna 1999 ilmestyneeseen mykkäelokuvaan Juha.

Vuodesta 1986 lähtien Tikanmäki johti mykkäelokuvien säestämiseen erikoistunutta Anssi Tikanmäki Filmiorkesteria.

Lisäksi Tikanmäki sävelsi musiikkia 1990-luvulta lähtien teatteriin. Hän teki musiikkia muun muassa suomalaisohjaaja Kalle Holmbergin näytelmiin Tie Tampereelle, Tuntematon Sotilas ja Pitkän päivän matka yöhön.

Vuonna 2002 Tikanmäki perusti Anssi Tikanmäki Orkesteria, joka soittaa säveltäjän soitinmusiikkia. Tikanmäen Facebook-sivuilla kerrotaan, että orkesteri jatkaa toimintaansa hänen toiveensa mukaisesti.

Tikanmäki palkittiin Pro Finlandia -mitalilla vuonna 2019.

Uutista päivitetty klo 10.26

AVAINSANAT

Lisää jobinpostia Jonas Rannilalle – mitta täyttyi nyt Porissa

Kuvituskuvaa.

Häirintäuutisoinnin kohteena olleen Jonas Rannilan pesti Pori Sinfonietan ylikapellimestarina on purettu. Rannilan oli määrä aloittaa orkesterin ylikapellimestarina syksyllä.

Rannila tunnusti maanantaina olevansa muusikko, josta Long Playn häirintää koskeva juttu kertoi.

Aiemmin Tampereen Teatteri vahvisti STT:lle, että Rannilaa ei nähdä myöskään Tampereen Teatterin ja Tampere-talon tuottamassa Taru sormusten herrasta -teoksessa. Lisäksi Yle ja Helsingin Sanomat uutisoivat, että Kansallisooppera lopettaa yhteistyön Rannilan kanssa.

Helsinkiläinen oopperoita tuottava Opera Box ei myöskään ole jatkamassa yhteistyötä Rannilan kanssa.

Long Playn jutun mukaan merkittävässä asemassa musiikkialalla toimivan nimettömän muusikon kerrottiin muun muassa lähetelleen härskejä viestejä ja harjoittaneen suuseksiä ilman lupaa.

AVAINSANAT

Mediat: Kansallisooppera purki sopimuksen Jonas Rannilan kanssa – kapellimestari pyytää anteeksi käytöstään

Oopperakapellimestari Jonas Rannila pyytää anteeksi käytöstään, josta Long Play -julkaisun tuore häirintää käsittelevä juttu kertoi. Rannila julkaisi anteeksipyyntönsä Facebookissa maanantaina.

Viestissään Rannila sanoo pyytävänsä anteeksi kaikilta niiltä, joita hänen käytöksensä on loukannut.

-  Olen ymmärtänyt käytökseni ongelmalliset piirteet, ja tulen toimimaan tulevaisuudessa toisin, Rannila lisää.

Viestissään Rannila myöntää olevansa se “merkittävää uraa tekevä klassisen musiikin ammattilainen”, josta Long Play kertoi toukokuun lopussa julkaistussa jutussaan.

Jutun mukaan merkittävässä asemassa toimiva suomalainen muusikko on kohdellut nuoria miestaitelijoita pitkään epäasiallisesti.

Yle kertoi Rannilan ulostulon jälkeen myöhemmin maanantaina, että Kansallisooppera on purkanut sopimuksensa Rannilan kanssa.

Rannilan oli määrä johtaa Kansallisoopperassa esitettävää Pohjalaisia-oopperaa ensi syksynä. Yhteistyön lopettamisesta uutisoi Ylen jälkeen myös Helsingin Sanomat maanantaina.

LONG PLAYN jutussa “Muusikoksi” nimetyn henkilön kerrottiin esitelleen seksuaalista materiaalia sisältäviä videoklippejä, lähetelleen härskejä viestejä, levitelleen ihmisten intiimiasioita, kosketelleen ja harjoittaneen suuseksiä ilman lupaa.

Jutussa kahdeksan haastateltavaa kertoi kokeneensa itse fyysistä rajojen ylittämistä. Lisäksi Long Play sanoi nähneensä tapahtumiin liittyvää kuva- ja videomateriaalia sekä asianosaisten viestintää.

Jutussa ei kuitenkaan kerrottu nimeltä, kuka muusikko on kyseessä. Long Playn mukaan hän myös kiisti toimitukselle kaikki jutussa esitetyt asiat.

Rannilaa kuvataan Suomen Kansallisoopperan ja -baletin sivuilla yhdeksi tämän hetken kysytyimmistä oopperakapellimestareista Suomessa.