VALIKKO

Humanistinen ja ajankohtainen olematta osoitteleva – Hölmö nuori sydän on Suomen ehdokas Oscar-palkinnolle

Kuva: Lehtikuva / Martti Kainulainen
Kuvassa Selma Vilhunen (vasemmalla) ja Kirsikka Saari.

Suomen ehdokkaaksi parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-palkintoon on valittu Selma Vilhusen ohjaama ja Kirsikka Saaren käsikirjoittama Hölmö nuori sydän. Valinnan teki Suomen Filmikamarin johdolla muodostettu elokuva-ammattilaisten raati.

Palkinto tunnettiin aikaisemmin parhaan vieraskielisen elokuvan palkintona. Palkinnon nimi vaihtui tänä vuonna parhaan kansainvälisen elokuvan palkinnoksi.

Ammattilaisraadin mukaan humanistinen, itähelsinkiläisistä nuorista ja epätavallisesta ensirakkaudesta kertova Hölmö nuori sydän on ajankohtainen elokuva olematta osoitteleva.

Elokuvassa näyttelevät Rosa Honkonen, Jere Ristseppä, Ville Haapasalo, Abshir Sheikh Nur ja Katja Küttner.

Raati kiitti myös elokuvan vahvoja ja herkkiä näyttelijäsuorituksia, joista erityisesti Jere Ristseppä kantaa nuoresta iästään huolimatta vaikean roolin tarkan vivahteikkaasti.

Elokuvan taiteelliseen ryhmään kuuluvat muun muassa kuvaaja Lisabi Fridell, leikkaajat Michal Leszczyłowski ja Yva Fabricius, äänisuunnittelija Jan Schermer, säveltäjä Timo Dirksen, lavastaja Eva Torsvall, maskeeraussuunnittelija Kaisu Hölttä ja pukusuunnittelija Karoliina Koiso-Kanttila.

Elokuvan ovat tuottaneet Elli Toivoniemi ja Venla Hellstedt Tuffi Films Oy:sta.

Berliinin elokuvajuhlilla elokuva palkittiin Kristallikarhulla.

Hölmön nuoren sydämen ensi-ilta oli lokakuussa 2018, ja sen levitti elokuvateattereihin Nordisk Film.

Elokuvan kansainvälinen ensi-ilta oli Toronton kansainvälisillä elokuvajuhlilla. Berliinin elokuvajuhlilla elokuva palkittiin nuortenelokuvien Generation 14plus -kilpasarjan Kristallikarhulla.

Vilhusen ja Saaren lyhytelokuva Pitääkö mun kaikki hoitaa? valittiin vuonna 2014 Oscar-ehdokkaaksi ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana ja kaikkien aikojen toisena suomalaiselokuvana.

Oscar-palkinnon virallisista valintakriteereistä vastaa Academy of Motion Picture Arts and Sciences, joka pyytää vuosittain kaikkia elokuvia tuottavia maita nimeämään yhden ehdokkaan parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Kategoriassa otetaan tänä vuonna huomioon elokuvat, jotka ovat saaneet ensi-iltansa 1. lokakuuta 2018 ja 30. syyskuuta 2019 välisenä aikana.

Kaikista maiden nimeämistä elokuvista valitaan karsittu kymmenen elokuvan ehdokaslista, jotka julkistetaan 16. joulukuuta. Lopulliset Oscar-ehdokkaat julkistetaan 13. tammikuuta 2020.

92. kerran juhlittava Oscar-gaala järjestetään Hollywoodissa 9. helmikuuta 2020.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Ope, lintu, koulu ja juntta – pingviinitarinasta olisi moneksi

Englanninopettaja Tom Michell (Steve Coogan, oikealla) joutuu rehtorin (Jonathan Pryce) kuultavaksi, kun hänen "apuopettajansa" henkilöys paljastuu.
Rolf Bamberg
  • Elokuva
  • 11.06.2025
  • 16:01
  • (Päivitetty: 11.06. 16:19)

Argentiina vuonna 1976, keski-ikäinen kyynisyyteen taipuva brittiopettaja kuohuvassa maassa – poliittisen trillerin paikka?

Vähän sitäkin loppuaan kohti on brittiläisen Peter Cattaneon ohjaama, maanmiehensä Tom Michellin suosittuun muistelmakirjaan The Penguin Lessons perustuva elokuva Minä ja pingviini. Cattaneon ohjaus on sikäli perinteinen kaverikomedia, että aluksi varsin vastahankaiset ja eripariset kaverukset oppivat ajan myötä ymmärtämään toisiaan ja hyväksymään toistensa omituisuudet.

Vähemmän perinteisen tositarinasta tekee se, että kaverisuhde muotoutuu miehen ja pingviinin välille.

PETER CATTANEON huippuhetki osui Housut pois! -hitillä vuonna 1997 hänen ohjaajauransa alkupäähän. Tom Michellin omaelämäkerrallisen muisteluksen filmatisoinnissa voisi olla aineksia ensi kuussa 61 vuotta täyttävän Cattaneon uran loppunousun käynnistäjäksi.

Tom Michell päätyi nuoruuden vaellusvuosinaan 70-luvun puolivälissä Argentiinaan sisäoppilaitoksen opettajaksi. Eräänä päivänä Uruguayn puolella piipahtaessaan hän löysi rannalta öljyn tahriman, henkitoreissaan sinnittelevän pingviinin. Nuori mies putsasi linnun, ja pelasti sen hengen, mistä eläin kiitti lähtemällä seuraamaan auttajaansa. Michellin ei auttanut muu kuin salakuljettaan pingviini Argentiinan puolelle ja edelleen oppilaitokseensa. Siellä Juan Salvadoriksi ristitystä linnusta tuli paitsi eräänlainen terapiaeläin oppitunneille myös koulun rugbyjoukkueen maskotti (vrt. ”Huuhkajat”!)

Elokuva noudattelee tätä Michellin ja linnun eriskummallista ystävyystarinaa sillä erotuksella, että päähenkilö ei nyt olekaan alta 25-vuotias, vaan noin kuusikymppinen, kun Tomin rooli on räätälöity pitkän linjan brittikomikolle Steve Cooganille.

ELOKUVA:
Minä ja pingviini
Ohjaus: Peter Cattaneo
Pääosissa: Steve Coogan, Jonathan Pryce, Vivian El Jaber, Björn Gustafsson
2024, 151. min. Ensi-ilta 13.6.
★★★☆☆

Tämä Tom on elämänmylleryksissään vähän kyynistynyt, mutta pohjimmiltaan hyvätahtoinen, sarkasmeja pudotteleva opettaja. Vieraalla maallakin hän pyrkii pitämään kiinni hyväksi katsomistaan opetusmenetelmistä englannin kielen ja kirjallisuuden upottamiseksi paikallisten muksujen päähän, mistä nämä vintiöt eivät tunnu paljon perustavan. Kunnes luokkaan tulee ”apuopeksi” Tomin rescue-pingviini, jonka tasolle eli noin puolen metrin korkeuteen oppilaat ihan konkreettisesti asettuvat.

Tässä kohtaa Cattaneon elokuva saa hetkeksi viboja Peter Weirin mainiolta kouludraamalta Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta jättää kuitenkin lupaavan ideansa normeista poikkeavien opetusmenetelmien hedelmällisyydestä vain sivujuonteeksi. Siihen on syynä muun muassa Argentiinassa vuonna 1976 vallan ottaneen sotilasjuntan tiukentuvissa otteissa, joiden vaikutus alkaa traagisesti tuntua elokuvan kouluarjessakin. Oppilaitoksen emon, ruokahuollosta vastaavan tytär tulee turvallisuuspolin nappaamaksi, mistä tulee lopun pääteema.

Jeff Popen käsikirjoittaman Minä ja pingviini -elokuvan heikkoja puolia on juuri se, että se jättää niin monia hyviä juoniaihioita jalostamatta pidemmälle. Tai sitten se, että niitä on alun alkaen poimittu mukaan liikaa. Voi myös olla, että käsikirjoittaja ja ohjaaja ovat ihastuneet somasta pingviini-tematiikasta niin paljon, että ovat antaneet sen syödä tilaa opiskelijaelämän ja poliittisen diktatuurin kaltaiselta antoisilta aiheilta.

Siksi myös elokuvaan rekonstruoidut kohtaukset Buenos Airesin ”Toukokuun aukion äideistä”, jotka yhä tänä päivänäkin kokoontuvat vaatimaan tietoa sotilasjuntan sieppaamista kadonneista lapsistaan, tuntuvat varsin irrallisilta, vaikka vaikuttavia ovatkin.

KOOMIKKONA PARHAITEN tunnettu Steve Coogan on tehnyt viimeisen reilun vuosikymmenen kestäessä monia mukavan hillittyjä rooleja, muun muassa Judi Denchin vastanäyttelijänä Philomenassa ja John C. Reillyn rinnalla Stan & Ollie -elokuvan Ohukaisena. Samaan joukkoon solahtaa tämä pingviinitarinakin. Sitä voi perustellusti kutsua humaaniksi ja sympaattiseksi elokuvaksi, silläkin uhalla, että nämä määreet johtavat usein kategoriaan ”ihan kiva”. Minä ja pingviini on kuitenkin vähän kivempi. Ja vähän tragikoomisempi.

Sitä jäin teemojen tuhlailun ohella silti ihmettelemään, miksi Cooganin esittämän Tom Michellin opettajakollegaa näyttelee varsin tuntematon ruotsalaisnäyttelijä Björn Gustafsson (no, olihan hän ”ynnä muut” -roolissa muun muassa Jude Lawn ja Jason Stathamin tähdittämässä komediasekoilussa Spy – vakoojan asussa). Kun roolihenkilö esitellään suomalaiseksi Tapioksi, niin olisi kai Suomestakin löytynyt pätevä, englantia vielä aidommalla aksentilla puhuva näyttelijä roolin tekemään?

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Barksilainen kroisosseikkailu vesittyy ainestensa ylimitoitukseen

Tyyli on kohdallaan vanhassa lentokoneessakin. Zsa-zsa Korda (Benicio Del Toro), Bjorn (Michael Cera) ja Liesl (Mia Threpleton) matkalla kohti uusia seikkailuja.
  • Elokuva
  • 06.06.2025
  • 15:08
  • (Päivitetty: 09.06. 9:31)

Wes Andersonia täytyy kunnioittaa siitä, että hän pitää kiinni omaperäisestä tyylistään, piti yleisö siitä tai ei.

Minun kirjanpidossani yhdysvaltalaisohjaaja Wes Anderson, 56, ohjasi kategoriaan ”oikein hyvä” eli nykykritiikin kielellä vähintään nelitähtisen mahtuvan elokuvan 13 vuotta sitten. Silloin sai ensi-iltansa muikea partioleirikuvaus Moonrise Kingdom. Sitä seurannut The Grand Budapest Hotel (2014) oli sarjaa ”ihan kiva”, mutta änen tuoreimmat draamaelokuvansa The French Dispatch of the Liberty, Kansas Evening Sun (2021) ja Asteroid City (2023) olivat minulle pettymyksiä, koska niissä kuvallinen ja käsikirjoituksellinen kikkailu karkasi käsistä – silmäniloa oli, mieleniloa ei.

Tässä välissä eli vuonna 2018 Anderson pääsi yllättämään yhdellä uransa kiinteimmällä ja lempeimmällä elokuvalla, Isle of Dogsilla. Dogmaattisuuksia kaihtavaan ohjaajakuvaan istuen kyseessä oli Andersonin kokeilu pitkän animaation saralla, ja se onnistui mukavasti.

UUSIMMASSAAN ANDERSONILLA on jälleen käsikirjoittajakumppanina Roman ”Francisisinpoika” Coppola, joka on pysynyt tiimissä jo vuoden 2009 mainiohkosta veljestoilailusta Darjeeling Limited lähtien. Foinikialainen juoni on nimestään huolimatta siinä mielessä johdonmukaista jatkoa kaksikon yhteistöille, että logiikan lakeja noudattava juoni on sivuseikka tyylittelevien kuvien ja messevän roolihenkilögallerian rinnalla.

Kuitataan juonesta sen verran, että roopeankkamaisen upporikas liikemies Anatoly ”Zsa-zsa” Korda (oma andersonmainen vitsinsä on yhdistää nimeen kaksi unkarilaislähtöistä elokuvapersoonaa, aikansa superjulkkis Zsa Zsa Gabor ja ohjaaja Alexander Korda) hakee nunnaluostariin vetäytyneen tyttärensä ihmisten ilmoille ja alkaa koulita tästä ainoaa perijäänsä. Iso liuta poikalapsiakin äijällä on, mutta enemmän ja vähemmänn toisaikaisia kaikki.

Korda näet pelkää – ja heti elokuvan räjähtävässä alkukohtauksessa nähdään että syystä – tulevansa salamurhatuksi, sillä hänellä on vastassaan itsensä kaltaisten kierojen liikehenkilöiden yhteenliittymä, joka haluaa pysäyttää hänen pidäkkeetön etenemisensä bisnesrintamilla. Akuutein projekti porukalla on torpedoida tai ottaa haltuunsa Kordan ”foinikialainen suunnitelma/hanke” (näin sana scheme elokuvan alkunimessä ehkä osuvammin suomentuisi) eli tämän pyrkimys omia erään Lähi-Idän öljymaan rikkaudet.

Tämän kelmien kerhon taustaeminenssinä häärää Kordan lähisukulainen ”Uncle Nubar”, ja näiden kahden suurta lopullista välienselvittelyä tarina koko ajan virittelee. Sellainen myös nähdään, ja Benedict Cumberbatch pääsee irti noin seitsemäksi minuutiksi.

ELOKUVA:
Foinikialainen juoni
Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Benicio Del Toro, Mia Threapleton, Michael Cara, Hope Davis, Benedict Cumberbatch
2025, 101 min. Ensi-ilta 6.6.
★★☆☆☆

TÄSSÄ ELOKUVASSA Wes Andersonin auteur-luonne tulee taas lähelle Aki Kaurismäen tyyliä, vaikka herrojen elokuvatarinoiden perusasetukset ihan eri maailmoissa liikkuvatkin. Kaurismäki kulkee aina kadun varjoisammalla puolella, Anderson aurinkoisemmalla, mutta molemmat rakastavat kuvallista, yksityiskohdilla alleviivattua tyylittelyä. Molemmat tykkäävät myös sotkea aikakausia keskenään, ja niinpä Andersonin visuaalinen runsaudensarvi kattaa nytkin suurin piirtein kaikki sotienväliset tyylisuunnat art decosta ja bauhausista dadaismiin, mutta sisältää viittauksia 1950-60-luvuilta ihan nykypäivän retroiluun asti.

Koska Korda on tuon tuosta päästä hengestään, hän piipahtelee muutamaan otteeseen taivaan porteillakin, mikä tuo uuden ulottuvuuden jo valmiiksi laajalla skaalalla pompahtelevaan Andersonin sfäärikirjoon.

Andersonin tiukasti kiinni pitämänsä omaperäinen tyyli on 30-vuotisella ohjaajauralla alkanut kuitenkin pikku hiljaa muuttua maneeriksi. Liika on tälläkin kertaa liikaa. Foinikialainen juoni ei pysy kasassa, ja siksi sen varsin mukavasti viritelty carlbarksmainen kroisostarina hajoaa poukkoilunsa tähden atomeiksi kuin konsanaan Zsa-zsa Kordan neuvonantaja elokuvan alkukohtauksen lentokoneräjähdyksessä.

Tämän mahtiukon kovan onnen apurin tilalle muuten palkataan partiopoikamainen herra Bjorn, josta kasvaa yksi elokuvan kiinnostavimmista hahmoista, ei vähiten Michael Ceran mainion roolisuorituksen ansiosta.

NIITÄ ROOLISUORITUKSIA Foinikialaisessa juonessa sitten riittääkin. Anderson omaa kai jonkun taikamagneetin, jolla hän saa aina vedettyä elokuviinsa nykytuotannoissa vertaisiaan hakevat näyttelijäkaartit, joissa tähtistatusta piisaa ihan vain viladuksenomaisiinkin rooleihin.

The French Dispatchissakin pääosassa ollut Benicio Del Toro tekee yrmyn ja ylimielisen Kordan roolin Anderson-tyyliin lakonisesti ja kohdalleen, mutta häntä eleettömyydessä vielä paremmaksi pistää Liesl-tytärtä näyttelevä Mia Threapleton, joka vetää roolin nunnan pidättyvyydellä, tapahtuu mitä tapahtuu tai sanotaan mitä sanotaan. 24-vuotiaalla tulokkaalla on tie auki taivasta myöten, miksei vaikka uudeksi ”katioutiseksi” A. Kaurismäen mahdollisiin tuleviin kansainvälisiin tuotantoihin.

Ohjaajan ”luottonäyttelijöistä” mukana ovat muun muassa Bill Murray, Bryan Cranston, Scarlett Johansson, Mathieu Amalric ja Willem Dafoe, joka vilahtaa niin nopeasti, etten huomannut häntä vasta kuin lopputeksteistä, samoin kävi Charlotte Gainsbourghille. Tom Hanksin lyhyitä mutta tehokkaita piipahduksia kuvissa ei sen sijaan voi olla huomaamatta.

Lopussa kiitos istuu. Tai ainakin Benedict Cumberbatch, joka huipentaa Fonikialainen juoni -elokuvan.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Elokuvataiteen musta vyö ei Karate Kideiltä taivu

Jackie Chan, Ben Wang ja Ralph Macchio.
  • Elokuva
  • 04.06.2025
  • 16:01
  • (Päivitetty: 04.06. 16:26)

1980-luvun hittielokuvien kierrätyskehässä vuoroon astuu jälleen Karate Kid. Alkuperäinen karatekakara Ralph Macchiokin myhäilee mukana.

Harvoin on mikään urheilulaji saanut sellaista tuuppia elokuvista kuin karate 1980-luvun Karate Kid -filmeistä. Okinawalaisen kamppailulajin levittäytyminen läntiseksi nuorisotrendiksi tapahtui pitkälti Hollywoodin myötävaikutuksella. Karate Kid oli käsikirjoittaja Robert Mark Kamenin omaelämäkerrallinen luomus, jossa oli kyse kiusatun pojan kasvusta puolustamaan itseään vanhan mestarin opissa.

ELOKUVA
Karate Kid: Legends
Ohjaus: Jonathan Entwistle
Pääosissa: Ben Wang, Sadie Stanley, Ralph Macchio, Jackie Chan
2025, 94 min. Ensi-ilta 4.6.
★★☆☆☆

Kaksi ensimmäistä vuosien 1984 ja 1986 elokuvaa olivat vielä kohtalaisen onnistuneita nuorisofilmejä, mutta saagan alamäki alkoi mitäänsanomattomasta kolmososasta vuonna 1989. Yleisö joutui jo pyörittelemään päitään, kun sama pääosapoika ei millään vain tuntunut oppivan lajin ja elämän perusasioita.

Sittemmin ovat seuranneet Karate Kid saa seuraajan (1994) ja alkuperäisen elokuvan Kiinaan ja kung fu -piireihin siirretty yhteistuotanto 15 vuoden takaa.

UUSIN ELOKUVA Karate Kid: Legends on eräänlainen koristevyö kaikesta edellisestä. Pääosassa on kung fu -taustaa omaava teinipoika Li Fong (Ben Wang), joka muuttaa Pekingistä New Yorkiin äitinsä kanssa.

Juustoreunaista pizzaa syötäväkseen etsiessään hän ystävystyy lähipizzeriansa naljailevan pitäjän Victorin (Joshua Jackson) ja tämän pirteän tyttären Mian (Sadie Stanley) kanssa. Joutuupa Li pian myös paikallisen karatekoviksen ahdistelemaksi, mikä palauttaa hänelle mieleen veljensä kohtalon.

Lin äiti haluaisi poikansa pysyvän erossa fyysisistä mittelöistä, mutta se on turha toivo, sillä edessä häämöttävää karatekilpailua varten paikalle lentää Lin entinen kung fu -opettaja herra Han (Jackie Chan), joka noutaa Los Anglesista apuun myös alkuperäisen karate kidin Daniel LaRusson (Ralph Macchio). Eiköhän tällä porukalla pärjätä!

1980-luvun jälleenelämisessä on silti viime vuosina piisannut myös tiettyä kuolevaisuuden tunnustelua. Ghostbusters: Afterlive (2021) kasvoi suoranaiseksi muistoseremoniaksi edesmenneelle haamujengiläiselle Egon Spenglerille eli Harold Ramisille. Top Gun: Maverick (2022) taas tarjosi jo aavistuksenomaisesti Val Kilmerille viimeiseksi jääneen, vaitonaisen roolityön elämän vaurioittamana Icemanina.

Karate Kid: Legendsin luonnollisena sarkana on kunnioittaa alkuperäisten elokuvien mestaria Mr. Miyagia eli Pat Moritaa, joka kuoli jo 20 vuotta sitten.

KARATE KIDS: LEGENDS herättää vetreillä ensiminuuteillaan ihan sympaattisia kierrätysviboja, mutta alkaa kehitellä teemojaan klassisemman elokuvakerronnan sijaan kuin 80-lukulainen virvoitusjuomamainnos.

Kiusatuksi tulemisen ja syyllisyydentunnon kaltaiset teemat ovat pelkkiä kurkusta alas huuhdeltavia kaloreita. Vanhoja väsyneitä viisauksia heitellään sopiviin väleihin lähinnä Jackie Chanin suusta.

Parasta on se, että melko näkymätöntä näyttelijänuraa 1980-luvun Karate Kidien jälkeen tehnyt Ralph Macchio on nyt 63-vuotiaana ihan tavallinen kaiffari, jolla ei ole tarvetta korostaa itseään.

Hänen varassaan Karate Kid: Legends ei silti toimi. Kun samassa elokuvassa esitellään karatea, kung futa ja pizzoiltaan venyvän Victorin myötä vielä nyrkkeilyäkin, kyse on lähinnä ylistyslaulusta ja mainoksesta eri kulttuurien kamppailulajeille. Ratkaisevaa eroa harrastamisen ja katuväkivallan välille ei kuitenkaan elokuvan estetiikassa tehdä.

Etenkin tappelu kerrostalon pimeällä takapihalla esitetään sykkivän popmusan säestyksellä hyvinkin harmittomana ajanvietteenä.

AVAINSANAT

Elokuva-arvio: Pienten murusten viitoittama reitti maailman kovaan ytimeen

Miltä tuntuisi kiven sisällä? Ei vankilan, vaan ihan oikean kiven, kallioperän. Tuskin paljon miltään, ja siinä ehkä piileekin jotain olennaista, tavallisessa ihmiselämässä taustalle piiloutuvaa syvätietoa ympäröivästä maailmasta.

Ajatus tulee mieleen Viktor Kosakovskin (s. 1961) uudesta elokuvasta Architecton, joka on syväsukellus siihen kovaan pintaan, kuolleeseen materiaaliin, jonka merkitystä elinympäristössämme pidetään usein itsestäänselvyytenä.

60 päivän aikana kuvattu Architecton on jokseenkin hämmentävä saavutus. Kosakovskilta kyllä hieman saattoi odottaakin sellaista. Jo esikoisestaan Belovin sisaruksista (1992) lähtien hän on ollut dokumenttielokuvan näkemyksellisempiä tekijöitä.

ELOKUVA
Architecton
Ohjaus: Viktor Kosakovski
2024, 98 min. Ensi-ilta 30.5.
★★★★☆

VAIKKA KOSAKOVSKI on pietarilainen, viimeisen kymmenen vuoden aikana hänen elokuvansa ovat olleet kansainvälisiä yhteistuotantoja, joissa Venäjä ei ole ollut mukana. Edellinen elokuva Gunda (2020) kuvasi kärsivällisesti ja tyhjentävästi emäsian ja porsaiden elämää ihmisen hallinnassa.

Uutuus Architecton on syntynyt eurooppalaisin ja yhdysvaltalaisin voimin ja vaikuttaa sisarteokselta ohjaajan Aquarelalle (2018), joka oli sukellus maailman veteen ja ja jäähän. Nyt Kosakovskin kiikarissa ovat kivi ja siitä veteen ja sementtiin yhdistettynä muodostettava aine betoni.

Todellakin aivan kuin kiikarissa, sillä Architectonin huiminta materiaalia ovat silti drone-kameralla kuvatut otokset, jotka saavat haukkomaan henkeä halkoessaan etäisyyksiä ja valaistessaan mittasuhteita. Kalkkikivilouhoksella räjähtävä kallioseinämä näyttää ensi alkuun seisovan spektaakkelimaisesti kuin kaiken keskiössä, mutta kameran etääntyessä kohteesta kuin Abbas Kiarostamin elokuvista tuttuun reittimaisemaan ymmärrys laajenee.

Yksi räjähdys voi olla maaperän kannalta hyttysen ininää, mutta toisaalla inhimillisesti korvaamaton. Sotien raunioittamat kivitalot tarjoavat lohdutonta näkymää ihmiskunnan kyvystä tuhota paitsi itseään myös kaikkea sitä mitä on luonut. Maanjäristysten tuhovoima ei meille itsessään riitä.

Architectonin kaltaisia elokuvia näkee yhä harvemmin elokuvateattereissa normaaliohjelmistossa. Teos edustaa esseemäistä, meditatiivista, visuaalisin keinoin rakennettua dokumenttielokuvaa, jossa ei ole puhuvia päitä, kylläkin pari ihmistä. Maailman toimintaa voi aina saattaa lähemmäs myös ilman informatiivisuuden pakko-oiretta.

Yksi ihmisistä on italialainen arkkitehti Michele de Lucchi, joka rakennuttaa kotitalonsa pihalle ympyrää, luonnon kaoottisuudessa vain sattumalta syntyvää muotoa. Kivien rajoittamaan tilaan ei suunnitelman mukaan tulisi valmistuttuaan kukaan ihminen astumaan. Työmiesten asentaessa reunakiviä paljastuu hieman ironnisesti myös tietty historian pysyvyys. Arkkitehdin suhde materiaaleihin on hienostunut ja haltioitunut, työmiesten taas käytännöllinen ja arkipäiväinen.

Maaperän hyödyntämisen äärellä on aina kysymys myös yhteiskunnista ja niiden valtarakenteista. Hiukan naiiveista yksilöllisistä ratkaisuista haaveileva arkkitehti ei osaa tai ehkä uskalla sanoa suoraan juuri mitään Kosakovskin kysyessä, miksi nykyään tehdään tietoisesti muutamia vuosikymmeniä kestäviä rakennuksia, kun satoja sukupolvia sitten rakennetut talot kestävät yhä.

Ihmisosiot hiukan rikkovat elokuvan poikkeuksellisen suggestiivista iskuvoimaa, mutta tuovat olennaista lisäkulmaa aiheeseen.

ARCHITECTONISTA JÄÄVÄT mieleen teroittumaan monet kuvat. Yksinäinen koira kulkemassa raunioissa kuin Andrei Tarkovskin Nostalgiassa (1983) on niistä tutunomaisimmasta päästä. Hylättyjen, arvata vain saattaa mihin käyttöön muotoiltujen betonirakenteiden takapiha palauttaa käänteisesti mieleen Günter Grassin Peltirummun (1959) kuvauksen hautakivien hyökyaallosta. Melkeinpä yksilöllisenä kuvatun kivimurskan väistämätön valuminen louhoksen aukosta teolliselle liukuhihnalle kuin tanssin pyörteisiin taas muistuttaa kouraisevasti elävien olentojen aivan vastaavasta kohtalosta.

Kaikenkaikkiaan maailma tuntuu kummallisen ytimekkäältä, mutta samalta entistä kieroutuneemmalta paikalta Architectonin jälkeen. Aivan kuin juuri kivet olisivatkin elämän uskollisimpia ystäviä.

AVAINSANAT

HS: Suomen ensimmäinen Hollywood-näyttelijä Taina Elg on kuollut

Suomen ensimmäinen Hollywood-näyttelijä Taina Elg on kuollut 95-vuotiaana Helsingissä, kertoo Helsingin Sanomat. Se sai tiedon Elgin perhepiiristä.

Helsingin Sanomien mukaan Elg kuoli 15. toukokuuta ja vietti sitä ennen viimeiset vuotensa hoivakodissa Helsingissä.

Taina Elg siirtyi näyttelijäksi Hollywoodiin 1950-luvulla. Balettikoulutuksen saanut Elg lähti ensin ulkomaille tanssijana, mutta loukkaantuminen katkaisi tanssijan uran. Tämän jälkeen hän sai kutsun Hollywoodin koe-esiintymiseen.

Näyttelijänä Elg debytoi Lana Turnerin tähdittämässä filmissä Tuhlaajapoika (1955). Rooli toi hänelle Golden Globe -palkinnon sarjassa lupaavin ulkomainen naisnäyttelijä.

Elg pokkasi Yhdysvalloissa myös toisen Golden Globen George Cukorin ohjaamasta elokuvasta Tytöt (1957). Teatteriuraltaan hän sai lisäksi arvostetun Tony-palkinnon.

-  Silti minut muistetaan useimmiten vain siitä, että näyttelin samassa elokuvassa nuoren Arnold Schwarzeneggerin kanssa. Esitin jumalatarta elokuvassa Hercules New Yorkissa (1970), Elg muisteli STT:lle vuonna 2012.

ELG oli Hollywood-uransa aikana MGM-elokuvayhtiön leivissä. MGM:llä osan filmeistään teki myös aikakauden elokuvakuningatar Marilyn Monroe.

-  Jos ei ollut Marilyn Monroe, elokuvanäyttelijät saivat elää tuon ajan Los Angelesissa hyvin pitkälti rauhassa, Elg kertoi paparazzittomasta ajasta vuonna 2012.

1960-luvun alussa Elg muutti New Yorkiin ja keskittyi teatteriuraan Broadwaylla. Näyttämöllä hän teki uraa etenkin musikaaleissa, kuten Irma La Doucessa, Ninessa ja Titanicissa.

Elg oli sekä Suomen että Yhdysvaltain kansalainen.

AVAINSANAT