VALIKKO

Kirja-arvio: Poukkoilevan mielen puhtaaksikirjoitusta – ja muita proosalastuja

Argentiinalaista kirjailijamestari Jorge Luis Borgesia (1899-1986) ei ole suomennettu tarpeeksi, mutta virhe korjataan nyt reippaan mittaisella koottujen novellien kokoelmalla.

Anu Partasen notkeakieliset suomennokset ovat kokoelmassa kaikki uusia, ja tuovat suomalaisten lukijoiden ulottuville viimein Borgesin kaikessa leikillisyydessään, mielikuvituksellisuudessaan ja arvoituksellisuudessaan.

Borgesilta on suomennettu aiemmin muun muassa Haarautuvien polkujen puutarha (joka ilmestyi meillä vuonna 1969), Hiekkakirja (2003) ja Kuvitteellisten olentojen kirja (2009). Ne ovat kuitenkin pelkkiä makupaloja verrattuna pääruokaan eli Kertomuksiin. Päällekkäisyyksiä esiintyy, mutta Partanen on kääntänyt esimerkiksi Hiekkakirjan uudestaan, omalle tyylilleen sopivammaksi.

Kertomukset etenee kronologisesti alkaen myös muun muassa runoja kirjoittaneen Borgesin esikoisnovellikokoelmasta Kunniattomuuden yleinen historia (1935) ja päättyen satoja sivuja myöhemmin teokseen Shakespearen muisti (1983). Borges sokeutui kokonaan viisikymppisenä, mutta vaiva ei vaientanut häntä, vaan hän jatkoi kirjoittamista vanhoille päivilleen asti.

BORGES KIRJOITTI parhaat tekstinsä eräiden arvioiden mukaan 1940-luvulla. Tuolloin hänen kirjojaan ei kuitenkaan juuri myyty. Maailmanmaineeseen hän nousi vasta 1961 ehdittyään tuolloin jo sokeudua. Tuona vuonna hänelle myönnettiin Formentor-palkinto, eräänlainen Nobelin kirjallisuuspalkinnon haastaja.

Itse Nobelia hänelle ei kuitenkaan myönnetty. Virhe ei johtunut hänen tekstiensä laadusta, joten syynä lienevät hänen tuuliviirimäiset poliittiset mielipiteensä. Borges tunnustautui muun muassa konservatiiviksi, mikä on hänen tuotantonsa hulluttelevuuden huomioiden melko kummallista.

KIRJAT
Jorge Luis Borges:
Kertomukset
Novelleja
Suom. Anu Partanen
Teos 2023, 724 s.

Se ei tee hänestä huonompaa kirjailijaa. Borges ei onneksi juuri harrastanut yhteiskunnallista kommentointia, sillä hänen vahvuutensa olivat muualla, lähinnä metafyysisessä hämmennyksessä. Hän syventyi olemassaolon, kirjallisuuden ja universumin mysteereihin.

Monet Borgesin novelleista ovat sen verran lyhyitä ja luonnosmaisia, että niitä olisi ehkä sopivampi nimittää proosalastuiksi. Borges kirjoittaa runollisella, miellyttävällä kielellä, ja paneutuu kiinnostuksen kohteisiinsa, kuten labyrintteihin. Hän tuntuu sekä nauttivan että kärsivän eksymisen mahdollisuudesta.

Kerronta pysyy lämpönsä ja innokkuutensa takia jopa kiihottavana. Se suo samanlaisen kunnioituksen esimerkiksi taiteelle, historialle, mytologioille ja uskonnoille. Niiden pauloihin joutuvat henkilöhahmot eivät ole yksiselitteisesti hyviä tai pahoja, ei edes eräs paatunut natsi.

Borgesin luova leikillisyys on omaa luokkaansa. Häntä on luonnehdittu muun muassa surrealistiksi ja fantasiakirjailijaksi, mutta tarkempaa olisi sanoa, että hän liikkuu vallattomasti lajityypistä toiseen, eikä murehdi turhia. Hän kieltää esimerkiksi moraalisen vastuunsa: ”Tarinani on tarkoitettu, kuten Tuhannen ja yhden yön kertomukset, viihdyttämään tai liikuttamaan, eivät vakuuttamaan.” (s. 493-494)

Toisin kuin vaikkapa kuivemmassa suomalaisessa fiktiossa, Borgesin proosassa ei ole lainkaan tavatonta esimerkiksi kohdata oma kopionsa tai päätyä keskelle muita yliluonnollisia tapahtumia. Lyhyt ilmaisumuoto sopii pitkää paremmin hänen ylivilkkaalle mielikuvitukselleen. Kuten hän itse huomauttaa: ”On työlästä ja kuluttavaa hulluutta kirjoittaa paksuja kirjoja, paisuttaa viiteensataan sivuun ajatusta, joka on mahdollista selostaa suullisesti ja tyhjentävästi parissa minuutissa.” (s. 102)

Paahtava esikoinen Kunniattomuuden yleinen historia on vielä vähän hapuileva, mutta sitä seuranneessa Haarautuvien polkujen puutarhassa (1941) Borges löysi jo oman itsevarman äänensä, kuten tällaiset lausahdukset: ”Ei ole sellaista älyllistä harjoitusta, joka ei loppujen lopuksi olisi hyödytön.” (s. 142)

KIRJAILIJA PAKKOMIELTEISIIN lukeutuvat kaksoisolentojen lisäksi etenkin labyrintit ja kirjastot. Niiden loputon käsittely johtaa toisteisuuteen, mutta Kertomuksia ei olekaan tarkoitettu ahmittavaksi, vaan herkuteltavaksi pienissä erissä.

Borges ei yritä vakuuttaa lukijaa kaikkitietävyydestään, vaan kirjoittaa vain poukkoilevan mielensä sisältöä puhtaaksi sitä liikaa sensuroimatta. Ollaan maailmankirjallisuuden ikuisesti keskeneräisessä ja yhä korkeammalle nousevassa Baabelin tornissa. Se on täynnä mahdollisuuksia.

Borgesin maaginen realismi viitoitti tietä muun muassa Gabriel García Márquezin tyylille ja hänen maailmanmenestykselleen. Osa argentiinalaisen novelleista on luonnosmaisempia, osa täsmentyneempiä. Jos yllätyksellisyys kiehtoo, Kertomuksiin syventyminen on yksiselitteisesti nautinto. Maanläheisempään menoon mieltyneiden kannattaa sen sijaan tarttua vaikkapa Antti Hyryn kirjoihin.

Jäin kaipaamaan Borges-novellijärkäleessä vain yhtä asiaa – Teos-kustantamon laadukkaan Baabel-suomennossarjan tavaramerkkeihin kuuluvia kunnon jälkisanoja. Mutta huipputyötä tehneeltä Anu Partaselta ei ilmeisesti enää sellaisia irronnut vuosia kestäneen käännössavotan jälkeen. Kaikkea ei voi saada.

 

AVAINSANAT

Arvio: Paranisiko eduskunnan puhekulttuuri faktantarkastajalla?

Suomen kielen dosentti Vesa Heikkinen on tuttu radioääni hänen Tapio Pajusen kanssa toimittamastaan Ylen politiikkaradion Puheet päreiksi -ohjelmasta.

Kyseessä on jo vuodesta 2013 kuultu viikoittainen katsaus, jossa kaksikko on humoristisella, mutta kriittisellä otteella analysoinut politiikan ajankohtaisia sanoja ja kielikukkasia.

Dosentti Heikkisen nasevan tyylin tavoittaa myös hänen tänä keväänä ilmestyneestä uutuuskirjasta Eduskunta – Valehtelijoiden klubi. Teos analysoi eduskunnan puhekulttuuria, erityisesti suullisia kyselytunteja ja sitä, miten kansanedustajat viittaavat puheissaan valheisiin.

Teoksesta ilmenee, että kansanedustajat syyttävät toisiaan valehtelusta kierrellyin sanankääntein ja antavat myös asioista puutteellista tietoa.

Heikkisen mielestä ilmiö on viimevuosina huolestuttavalla tavalla kiihtynyt, mikä puolestaan vaarantaa kansalaisten luottamuksen päätöksentekoon ja demokratiaan.

Totuuden suhteellistumisessa on Suomessa nähtävissä sama kehitys kuin mistä on jo tullut politiikkaa ja koko yhteiskunnallista keskustelua myrkyllisellä tavalla hallitseva ilmiö Yhdysvalloissa.

Epävarmuus totuudesta murentaa luottamusta poliittisiin vaikuttajiin ja näin horjuttaa demokratian kivijalkoja.

KIRJA:
Vesa Heikkinen:
Eduskunta – valehtelijoiden klubi?
Gaudeamus 2026. 454 s.

TEOKSESTA ilmenee, että eduskunnan kyselytuntiperinne on alkanut keskellä yhteiskunnallisesti turbulenttia 1960-lukua vuonna 1966.

Eduskunnassa on kirjoittamaton sääntö, ettei toista edustajaa saa kutsua valehtelijaksi. Yleisen käsityksen mukaan sen olisi lanseerannut jo 1950-luvulla puhemiesaikanaan SDP:n K. A. Fagerholm.

Heikkinen ei ole löytänyt eduskunnan pöytäkirjoista todisteita sille, että Fagerholm olisi eduskunnan täysistunnossa tämänkaltaista ohjetta antanut. Fagerholmin ja valehtelukiellon linkin löytäminen vaatisi perusteellisempaa tutkimusta.

Eduskunnan valehtelukiellon osalta on nojattu usein jo tammikuussa 1928 annettuun valtiopäiväjärjestykseen. Siinä todetaan, että ”edustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti; älköön kukaan käyttäkö loukkaavia, pilkallisia tahi muuten sopimattomia sanoja hallituksesta tahi yksityisistä henkilöistä”.

Kirjoittamaton sääntö, ettei toista edustajaa saa kutsua valehtelijaksi, vaikuttaa kaikesta huolimatta eduskunnan puhekulttuuriin. Itse valehtelija-sanaa ei juuri ikinä käytetä suuressa salissa, vaan puhutaan muunnellusta totuudesta ja vaihtoehtoisista faktoista.

Vaikka teoksessa on aiheen historiallista taustaa, päähuomio on kyselytunneissa ja ajallinen painopiste Juha Sipilän (kesk.) hallituskaudelta nykypäivään.

TILANTEEN korjaamiseksi Heikkinen ehdottaa uusia käytäntöjä eduskunnan kyselytuntien sananparsien siistimiseen.

Hän suosittaa jonkinlaista faktantarkistusmenetelmää ja kyselytuntien puheenjohtajan vaihtamista riippumattomaan henkilöön.

Itse epäilen menetelmien toimivuutta. Sitten keskusteltaisiin faktantarkastajien riippumattomuudesta ja virkamiespuheenjohtajan ammattitaidosta. Eduskunta ei ole myöskään muusta maailmasta erillinen saareke.

Kuten Heikkisen teoksesta käy ilmi eduskunnan puhekulttuurin vinoutumisella on vahva linkki sosiaalisessa mediassa yötä päivää käytävään väittelyyn.

Sitä minkään faktantarkastajien on vaikea valvoa. Ennemmin laittaisin toivon siihen, että äänestäjät alkaisivat odottaa edustajiltaan totuudellisuutta ja asiallisuutta ja ottaisivat nämä kriteerit huomioon äänestyskopissa valintoja tehdessään.

Kirjoittaja on historiantutkija ja kaupunginvaltuutettu (sd.).

AVAINSANAT

Arvio: Trumpismi repii Yhdysvaltoja ja liittolaisia, mutta tilanne ei ole maan historiassa ainutlaatuinen

Uuden tietokirjan mukaan Yhdysvaltoja suojaavat Trumpin yksinvaltapyrkimyksiltä yhä esimerkiksi itsenäinen oikeuslaitos ja riippumaton media.

Emeritusprofessori Markku Henriksson muistuttaa, ettei Donald Trump ole ensimmäinen presidentti, joka pyrkii kahmimaan Yhdysvalloissa kongressin, oikeuslaitoksen ja osavaltioiden valtaa itselleen.

Suuri uhka demokratialle ja vakaudelle hän silti on – niin maan sisällä kuin kansainvälisesti.

Yhdysvaltain tutkimuksen professorin tietokirja Yhdysvallat on toista maata – Demokratia, federalismi ja kansakunta muutoksessa on aihekohtainen, ei-kronologinen esitys Yhdysvaltain historiasta Trumpin nykypäivään.

Ratkaisu on sekä vahvuus että heikkous. Historialliset syy-seurausyhteydet ja toisteisuudet avautuvat tavalla, jota pitkälti Trumpin tempoilevaan persoonaan, sanomisiin ja tekemisiin keskittyvä päivittäisuutisointi ei huomioi.

Toisaalta aiheesta toiseen poukkoilu tekee kokonaisuudesta hieman sekavan.

YKSI kokonaisuus käsittelee federalismia ja osavaltioiden oikeuksia, jotka ovat tärkeä osa Yhdysvaltain perustuslakia. Sitä laadittaessa korostettiin eroa eurooppalaiseen monarkiaan ja periytyvään (keskus)valtaan, mihin Trumpin vastaiset No Kings -massamielenosoitukset suoraan viittaavat.

Eräs lukemattomista Trumpin hallinnon ristiriitaisuuksista ja epäloogisuuksista on, että republikaanit ja nimenomaan puolueen maga-henkiset kannattajat ovat perinteisesti vastustaneet vahvaa liittovaltiota.

Presidentin henkilökohtainen vallan- ja kostonhimo on kuitenkin saanut tämän toistuvasti puuttumaan demokraattiosavaltioiden asioihin jopa väkivalloin (ICE-joukot Minnesotassa ja kansalliskaartien käyttö ”rikollisuuden torjuntaan” vedoten).

Kirja kuvaa ja kertaa hyvin sitä vastarintaa, jota toiminta on herättänyt etenkin suurissa kaupungeissa kansalaisten katutasolta kaupunkien ja osavaltioiden korkeimpiin päättäjiin asti. Tämäkin on asia, joka jää mediaseurannassa ainakin Suomessa helposti katveeseen.

AIHEELLISTA on myös pohdinta demokratian luonteesta ja siitä, miten eri tavoin se on ymmärretty ja osin ymmärretään yhä Yhdysvalloissa ja Euroopassa, muusta maailmasta puhumattakaan.

KIRJA

Markku Henriksson:

Yhdysvallat on toista maata

Art House 2026, 260 s

Yhdysvalloissa oikeuslaitos on aina ollut politisoitunut ja osa käytännön vallankäyttöä, mutta se on silti nähty yhtenä yksin- ja mielivallan vastavoimana.

Erityisen tärkeäksi asema on osoittautunut Trumpin toisella virkakaudella, vaikka magamielisiksi republikaaneiksi mielletyillä jäsenillä miehitetty Korkein oikeus onkin siunannut myös hallinnon lainvastaisiksi kritisoituja päätöksiä – kuten Trumpin vaalikampanjan suurlahjoittajan ja entisen tukijan Elon Muskin ”tehokkuutta lisäävän viraston” DOGE:n perustamisen ja toiminnan.

Musk riitaantui sittemmin – enemmän tai vähemmän odotetusti – Trumpin kanssa, mutta sitä ennen hän pyrki yhteistyössä presidentin kanssa systemaattisesti ajamaan alas kaikki ne järjestöt, valtion virastot ja virkakunnan, jotka edustivat ”vääriä” tai ”turhia” hallinnon- ja tutkimusaloja.

Näihin kuuluivat esimerkiksi ympäristönsuojeluvirasto ja sosiaaliturvahallinto. Vastaavat pyrkimykset eivät ole tuntemattomia Suomenkaan nykypolitiikassa.

Liittovaltion tuomarit ovat silti pystyneet estämään Trumpia erottamasta esimerkiksi päätösvallastaan kiinni pitänyttä keskuspankin johtajaa Jerome Powellia ja johtokunnan jäsentä Lisa Cookia (joka on musta nainen) sekä estämään DOGE:n pääsyn valtiovarainministeriön tietoihin.

Muskista puheen ollen: Henriksson huomauttaa osuvasti, että vaikka Trump haikailee menneisyyteen ja Musk teknologiatulevaisuuteen, molemmissa yhteiskunnissa kaikki valta ja vauraus keskittyisivät vain valkoisille tietyn tulotason miehille.

Asiaa olisi syytä miettiä muidenkin tekoälyvallankumousta ajavien teknojättien ja -miljardöörien kohdalla, myös Euroopassa ja Suomessa.

YHDYSVALTAIN taipumus sekaantua toisten valtioiden politiikkaan ja toisaalta halu keskittyä ensisijaisesti omiin asioihinsa ei toki sekään ole ainutlaatuista, mutta Trumpin hallinnon suora liittolaisten uhkailu ja sättiminen on.

Samoin tulli- ja muun kauppapolitiikan jatkuva tempoilu, mutta usko vapaakauppaan on viime vuosikymmeninä hiipunut muuallakin kuin USA:ssa.

Eurooppalaisten ja muiden liittolaisten suhtautumista Trumpiin Henriksson kuvaa ”mielisteleväksi realismiksi”.

Eurooppa jätti hänen mukaansa liian pitkäksi aikaa huomiotta sen, että Yhdysvaltain kansainväliset intressit olivat jo kauan ennen nykyhallintoa suuntautuneet ensisijaisesti Aasiaan ja että kaikinpuolinen riippuvuussuhde on enemmän Euroopan ja Yhdysvaltojen välinen kuin toisinpäin.

TEKSTIÄ sävyttävät henkilökohtaiset näkemykset ja kokemukset. Henriksson on keskittynyt tutkimustyössään erityisesti Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin, mikä näkyy kirjassa mielenkiintoisina yksityiskohtina.

Intiaanien asema ja kohtelu peilaa osaltaan myös Yhdysvaltojen laajempia sisäpoliittisia, sosioekonomisia ja kulttuurisia kipukohtia.

Henrikssonin näkemyksen mukaan Donald Trump on ”ennennäkemättömän narsistinen ja pikkusieluinen johtaja, joka haluaa tehdä mitättömiksi sisällissodan tulokset ja kansalaisoikeusliikkeen saavutukset, unohtaa intiaanien kanssa tehdyt sopimukset, vihreän siirtymän ja sosiaaliturvan” ja tehdä maasta juuri sellaiseen vanhoilliseen takapajulan, josta sen perustajat halusivat irti.

Hän kuitenkin katsoo Yhdysvalloilla olevan yhä niin paljon vahvuuksia, että sen demokratia kestää yli tämänkin hallinnon.

Samaa on syytä toivoa maailmanlaajuisesti, koska Yhdysvallat ei ole katoamassa mihinkään, oli sen suunta millainen tahansa.

AVAINSANAT

Arvio: Nobelisti varoittaa totalitarismista – traumojen sirpaleisuudesta todistavat tarinat ovat musertavia

Kukaan täysijärkinen tuskin toivoo Neuvostoliiton paluuta.

Siellä harjoitettu reaalisosialismi lupasi kommunismia, mutta merkitsi käytännössä kurjuutta enemmistölle. Virallisesti asiat olivat loistavasti. Venäjän presidentti kutsuikin taannoin Neuvostoliiton romahdusta geopoliittiseksi katastrofiksi.

Nobelisti Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) varoittaa kirjoissaan totalitarismista. Aleksijevitš vaikutti pitkään Valko-Venäjällä, mutta ei ole opposition edustajana ja toisinajattelijana enää tervetullut maahansa.

Hän on käsitellyt reportaasiteoksissaan muun muassa Afganistanin sodan, Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden ja Neuvostoliiton lopun tavallisiin ihmisiin jättämiä jälkiä.

Viimeisissä todistajissa kuullaan kertomuksia miehiltä ja naisilta, jotka olivat lapsia suuren isänmaallisen sodan aikana. Tällä nimellä kutsutaan toista maailmansotaa Venäjällä.

Se määritellään siellä myyttiseksi taisteluksi fasismia vastaan, mutta ikävä kyllä myöhemmän kylmän sodan myötä fasisteiksi luokiteltiin melkeinpä kaikki länsimaalaiset.

Viimeiset todistajat julkaistiin alun perin vuonna 1985 ja se toimi suorana jatkona kriittiselle ja kaupalliselle menestyskirjalle Sodalla ei ole naisen kasvoja. Myöhemmin Viimeisiä todistajia täydennettiin vielä uusilla haastatteluilla, kunnes se sai suomennoksessa näkyvän muotonsa.

Aleksijevitšin kirjaamat lyhyet, traumojen sirpaleisuudesta todistavat tarinat ovat musertavia.

Lapset luulevat, että sodassa tapetaan vain miehiä, mutta todellisuudessa kaikki joutuvat kärsimään. Kuten eräs todistajista sanoo: ”Yksinäisyyteni… Lapsuus meni minulta ohi, se katosi elämästäni. Olen lapsuudeton ihminen. Lapsuuden asemesta minulla on sota.”

Lapset menettävät vanhempansa joutuen orpokotiin, isovanhempiensa luokse, sairaalaan tai harvoissa tapauksissa jopa rintamalle. He loikkaavat suoraan aikuisuuteen siihen liittyvine kärsimyksineen.

Vielä sodan päätyttyä he kärsivät syvästä epäluottamuksesta: ”Saimme saman tien palan leipää ja säilykkeitä. Emme syöneet. Pelkäsimme, että onni loppuisi. Tuo mahdoton onni…”

Sotarikoksiin syyllistytään puolin ja toisin, mutta jaettu kokemus taistelusta isänmaan puolesta yhdistää kansalaisia. Vähästä annetaan toisille. Lapsia säälitään, joten heitä adoptoidaan ja heistä pidetään huolta esimerkiksi partisaanien toimesta.

Rakkaus jää silti kokonaisuutena toiseksi vihalle.

KIRJA:
Svetlana Aleksijevitš:
Viimeiset todistajat – Sata lapsille sopimatonta tarinaa
suomentanut Pauli Tapio
Tammi 2026, 364 s.

VIIMEISTEN TODISTAJIEN sisältämät muistelut vaikuttavat luotettavilta.

Yksityiskohdat, kuten pommitusten keskellä sokeritehtaaseen paniikissa juosseet ja sen sokerisiirappitankkeihin hukkuneet ihmiset, ovat todennäköisesti sekä liian kauheita että liian outoja keksityiksi.

Viimeisissä todistajissa kuullaan selviytyjiä. He ovat jääneet henkiin, joskin syvästi traumatisoituneina, sattumalta kohtaamiensa aikuisten hyvyyden takia. Edelliset eivät voi käsittää, miten ovat elossa.

Heidän muistinsa on valikoiva: ”Lapsen muisti… Lapsi muistaa vain pelon tai sitten jotain hyvää.”

Aleksijevitš on saanut vastata etenkin Venäjältä ja Valko-Venäjältä tulleisiin syytöksiin totuuden vääristelystä. Häntä vastaan jopa käytiin oikeutta Afganistan-teoksensa tiimoilta, kun jotkut siihen haastatellut henkilöt halusivat jälkeenpäin muistaa tapahtumat kunniakkaammin.

Äkkiä Afganistanissa oltiinkin oikealla – siis kommunismin – asialla, ja konflikti yhdistettiin suureen isänmaalliseen sotaan.

Aleksijevitšin mainitaan luoneen uuden kirjallisen genren, suullisen historian, ja hänen puolustuksekseen voi sanoa, että hänen tekstinsä on avoimen subjektiivista. Kyse ei ole perinteisestä historiankirjoituksesta, vaan halusta antaa ääni vaienneilla ja vaiennetuille.

HAASTATTELIJA ei kommentoi kuulemaansa, eikä sille olekaan tarvetta. Traumoistaan avautumisella on monille selvästi helpottava vaikutus.

Puhuminen on hopeaa, vaikeneminen kultaa, sanotaan, mutta tässä tapauksessa päinvastainen on totta. Silti monet pysyivät hiljaa esimerkiksi säästääkseen omia lapsiaan: ”Se särkee hänen maailmansa. Maailman ilman sotaa. Ne, jotka eivät ole nähneet, miten ihmiset tappavat toisiaan, ovat kokonaan erilaisia ihmisiä.”

Aleksijevitšin rooli toimittajana näkyy siinä, että puheenvuoroja on lyhennetty ja tarkennettu niiden muuttamiseksi luettavammiksi. Pauli Tapion suomennos on jälleen moitteeton. Asiaproosa toimii, eikä sitä ole vaikea lukea kuin sen kipeän sisällön takia.

Todistajanlausunnot kietoutuvat ja sulautuvat toisiinsa tarinaksi sodaksi. Yksikään haastatelluista ei selvinnyt tapahtumista ilman vaurioita. Kontrastia sotaa edeltäneen huolettomuuden ja sen jälkeisen kivun välillä on vaikea kestää.

Viimeisten todistajien jälkeen ei tulisi mieleenkään tarttua aseeseen.

AVAINSANAT

Kirjavisa: Unohtumaton Lapualaisooppera oli esimerkillistä sukupolvikapinaa

Arvo Salo.

Tämä kohtalaisen vilkas visakierros tuotti yllättävän monta väärää vastausta, mikä aina virkistää visaukkoanne – ei vahingonilolla, vaan siksi, miten se osoittaa, että yritteliäisyyttä on piisannut.

Avauksen tekee Vesa Kautto, joka aikoinaan oli itse siellä, missä tämä teksti kuultiin ensi kerran.

”Runo on Arvo Salon tekstiä Lapulaisoopperasta, jonka Kaj Chydenius sävelsi. Näin sen Helsingin Ylioppilasteatterin esityksenä Vanhalla ylioppilastalolla 1966. Mieleenjäävä esitys kaikilta osin, mutta ehkä sävähdyttävintä oli, kun Vesa-Matti Loiri lauloi Kosolana: Jumalauta! Näillä lakeuksilla ei jumalauta pilkata Jumalaa! ”

Sirpa Taskinen ei ensi-iltaan päässyt, mutta hänpä muistaa runon toisen julkaisufoorumin.

”Arvo Salo (1932 – 2011) käytti tätä runoaan myös Lapualaisoopperassa, jossa se on kylläkin kahdessa osassa. Joka tapauksessa runo on ollut kokoelmassa Tilauksia (1966), jolloin Lapualaisoopperan ensiesityskin oli. Minä en valitettavasti päässyt sitä seuraamaan, koska olin Aslana Amerikassa. Ilmeisesti se on ollut melkoinen kokemus, vieläpä sukupolvikokemus. Salo pääsi myös kansanedustajaksi tuolloin.”

Tarmo Tikka näki varsin tuoreeltaan toisen version Salon ja Chydeniuksen teoksesta,

”Lapualaisooppera oli Helsingin ylioppilasteatterin tilaus sen 40-vuotisen taipaleen juhlanäytelmäksi. Kirjoittaja oli Arvo Salo, säveltäjä Kaj Chydenius sekä ohjaaja Kalle Holmberg. Rooleissa loistivat muun muassa Vesa-Matti Loiri, Kaisa Korhonen, Arja Saijonmaa ja Kristiina Halkola.
Mieleeni jäi erikoisesti Loirin rooli Kosolana ja Kaisa Korhosen voimakas, intohimoinen ääni soolo-osissaan.

Siteeratun runon nimeksi kerrotaan ’Pahat sanat synnyttävät pahoja tekoja’, mutta olen kuullut siitä käytettävän myös nimeä ”Punaista oli veri’.

Esitys synnytti melkoisen kiivaan kirjoittelun puolesta ja vastaan, mikä oli jatkumoa ajan kuohunnalle, jonka eräs aihettaja oli Hannu Salama romaanillaan Juhannustanssit.

Itse näin Lapualaisoopperan syksyllä 1967 Kokkolassa Ykspihlajan Työväen näyttämön esittämänä. Se oli siihen aikaan laadukas amatööriteatteri. Niin oli myös tuo esitys, joka tavoitti radikalismiin taipuvan nuoren miehen sisimmän!”

VEIKKO HUUSKALLEKIN teos on läpikotaisin tuttu.

”Nyt varmaan tärppää – kyllähän jokainen tämän tuntee. Jo ensihenkäisy sen paljastaa: ’Tulivat mustat joita sanottiin valkoisisksi’. Siis tuon muistettavan kevään 1966 kulttuuris-poliittisen tapauksen alku, ensimmäinen näytös; vahva intro siihen mitä tuleman pitää.

Kuoro ja eräät avainhenkilöt johdattavat sisään oopprean teemaan, ja sitten osapuolet, tässä tapauksessa 1930-luvun alun värimaailman mukaisesti:
ensin Mustat ja sitten Punaiset, kertovat mitä tekivät ja kokivat, vahvasti emotionaaliset koordinaatit ilmoille päästäen. Ja tässä vaiheessa, kahdessa kuororepliikissä, punaiset laulavat tuon kirjavisatekstin.

Niin monta kertaa kuin olenkin Lapualaisoopperan nähnyt – ja lukenut Arvo Salon tekstin – niin ehkäpä voimakkaimmin puri Seinäjoen esitys. Paikkana kaupunginteatterin suuri, arkkitehtimestarin mukaan nimetty Alvar-sali. Meiltä Ikaalisista bussilastillinen innokasta väkeä. Ei siitä teatteri-/oopperanäytös paremmaksi enää veny!”

Visaukkelinnekin näki tuon Seinäjoen mainion esityksen vuonna 2019. Sen ohjasi nyt teatterin taiteellisena johtajana tämän vuoden alussa aloittanut Juha Luukkonen, jolla on reipas tapa terveesti haastaa lakeuden väkeä. Tämän vuosikymmenen alussa hän ohjasi Linnan Pohjantähdestä eepoksen kolmososaan eli lapualaisterrorin aikaan painottuvan dramatisointinsa. Syksyllä on vuorossa Jääkärin morsian – jännä nähdä, mitä ekstravärettä hän siihen on kehittänyt.

Unto Vesa muistelee muun muassa lehtemme panosta Lapualaisoopperaan.

”Arvo Salo oli iskevä sanan taitaja, joka osasi taitavasti kääntää esimerkiksi lapualaisten iskulauseet nurin niskoin: ’Me teemme mitä tahdomme’ kääntyi Lapualaisoopperan upeassa lopun kuorolaulussa väkivallattoman rauhanpolitiikan motoksi: ”Mitä emme tahdo, sitä emme tee. Tuossa sykähdyttävässä loppulaulussa Arvo Salo yhdistää historiasta ammentavan teoksensa teeman tuolloin – ja valitettavasti nytkin – ajankohtaiseen ydinsodan uhkaan.

Ylioppilasteatteriin esitys oli täynnä nuoruuden intoa, paatosta ja taitoa, esittäjinä suuri joukko Suomen seuraavien vuosikymmenten parhaita taiteilijoita! (Ja jos Arvo Salokin oli Suomen Sosialidemokraatin avustaja, niin on siinä kuoron eturivissä myös Pertti Lumirae, sittemmin Suomen Sosialidemokraatin erinomainen elokuvien arvioitsija).

Ensi-ilta oli ikimuistoinen myös Arvo Salolle, joka valittiin samana päivänä eduskuntaan, osana SDP :n suurta vaalivoittoa ja historiallista käännettä Suomen politiikassa.”

Mauri Panhelaisen mieleen on tarttunut kirjailijasta mukavan audiovisuaalinen muistikuva.

”Salo esiintyi varsinkin 60-luvulla runsaasti julkisuudessa, paneelikeskusteluissa ja muissa debateissa. Kuulen vieläkin korvissani hänen narisevan äänensä, kun hän aloittaa puheenvuoronsa tutulla avauksellaan: ’Hyvät naiset ja miehet!’.
Päälle muikea virnistys…”

Muita tietäjiä olivat Riku Räihä, Petri Raunio, Helena Nurmio ja Markku af Heurlin.

Ilmo Korhonen arveli runoilijaksi Pentti Saarikoskea, Maarika Salstela Arvo Turtiaista ja Lasse Saharinen Aila Meriluotoa. Kiitos myös näistä hyvistä yrityksistä. Palkinto Riku Räihälle.

Visasitaatti 5
Koska seuraavan Demokraatin printtinumeron kulttuurisivuilla ruoditaan kevään dekkareita, otetaan visaankin taas yksi sitä lajia kirjoittava.

Tämä savolaissyntyinen kirjailija on tehnyt kyllä paljon muutakin: lastenklirjoja, musikaalibrettoja, televisiota ja teatteria sekä näyttelijänä, käsikirjoittajana että ohjaajana… Kuuluisin elokuvaroolinsa lie Tuntemattomasta sotilaassa.

Kuka on haussa, mikä visamittarilla laskien tuore jännäri? Vastaukset sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi viimeistään jo 4.6. klo 12. Yhdelle palkinto.

”Pilke pakkaa tavaroitaan. Hänellä on uimapuku päällään, kaikki kevät- ja kesävaatteet ovat suurena vuorena sängyllä, ja siitä tyttö niitä valikoi. Silja seisoo ovella eikä puutu, vaikka mieli tekisi sanoa, että pelkillä kesämekoilla, sortseilla ja t-paidoilla ei pääsiäisenä vielä Saksassakaan pärjätä. Onneksi laukut ehditään pakata vielä monta kertaa ennen lähtöä, mutta koska Pilke välttämättä halusi aloittaa matkavalmistelut jo tänään, ei Silja hennonnut kieltääkään.”

AVAINSANAT

Arvio: Romaanihenkilön elämä avaa silmät proosataiteen mahdollisuuksille

Huippuammattilaiset Sinikka Vuola (s. 1972) ja Tommi Melender (s. 1968) kirjoittivat yhdessä romaanien päätöksistä esseekirjassaan Maailmojen loput (2018). Nyt kehuttu teos saa jatkoa.

Romaanihenkilön elämässä käsitellään henkilöhahmojen rooleja. Vuola ja Melender käyvät vuoropuhelua sekä ruotivat hahmoja valitussa proosassa. Heidän laajaan otantaansa kuuluu erilaisia romaaneja, kuten Bret Easton Ellisin, Stephen Kingin ja Marja-Liisa Vartion luomuksia.

Romaanihenkilön elämästä huokuu sen tekijöiden huomattava kokemus kirjoittajina ja lukijoina. Ajattelu on syvällistä, mutta kokonaisuus ei ole puiseva, kiitos lajityypin. Essee mahdollistaa sisällöllisen ja tyylillisen notkeuden, joka ei olisi mahdollinen esimerkiksi kirjallisuustieteessä.

Esseet on suunnattu kokeneille kirjoittajille, vaikka kynnys niihin tutustumiseen ei olekaan korkea. Perusjuttujakin nimittäin toistetaan: ”Romaani ei ole kirjailijan persoonan laajentuma, vaan sanataideteos, joka heittää ympärilleen oman valonsa, ei kirjailijasta syntyvää lainavaloa.”

LUOVAA kirjoittamista pitkään opettaneen Vuolan vaikutuksesta Romaanihenkilön elämässä on opettavainen sävy.

KIRJA:
Sinikka Vuola ja Tommi Melender:
Romaanihenkilön elämä
WSOY 2026, 355 s.
Melender suhtautuu puolestaan epäilevästi, jopa pilkallisesti, liberalismin ajatukseen yksilöllisyydestä. Molemmat ilmoittautuvat maailmankirjallisuuden palvelukseen.

Romaanihenkilön elämässä korostetaan hyvää lausetta samaistuttavien henkilöhahmojen sijaan. Jälkimmäisiä lähestytään puhtaasti teknisestä näkökulmasta.

Melenderistä kieli johdattaa lukijan kokemusten ja tunteiden äärelle: ”Saatan lukea romaaneja puhtaasti yksittäisten virkkeiden tähden, juonta ja henkilöitä hajamielisesti seuraten. […] En hakeutunut kirjallisuuden pariin tarinoiden tähden, vaan minua kiinnostivat kielellä luodut merkityksen ja assosiaatiot, kielen ilmaisuvoima.”

Vuolan ja Melenderin kantoja selittää heidän taustansa. Molemmat opiskelivat akateemisesti ja aloittivat runoilijoina. Niinpä heitä yhdistää kiinnostus haastavampiin romaaneihin, joissa ei harrasteta perinteistä henkilökuvausta, väännetä rautalangasta ja solmita juonilankoja tiukasti yhteen. Jätetään tilaa kuvittelulle, sillä ilmeinen kirja on tukahduttava.

Olisi voinut olla hedelmällistä, jos Romaanihenkilön elämään olisi otettu vasta-argumentoijaksi vaikkapa Markus Nummen kaltainen kokonaisvaltainen humanisti. Nykyisellään Vuolan ja Melenderin kirjallisuuskäsitykset ovat väittelyn syntymiseksi turhan yhteneväisiä.

Tekninen taituruus ja uudistavuus nousevat heillä muun edelle. Henkilöhahmoja joka tapauksessa tarvitaan, myöntää Vuola, sillä ilman heitä romaanista tulisi helposti vieraannuttava. Toisaalta nobelisti Samuel Beckett osoitti, kuinka kieleen keskittyminen voi vapauttaa.

Meillä on luonnollinen tarve tutustua tarinoihin, narratiiveihin, ja hahmoihin, ihmisiin. Melender argumentoi kuitenkin, että molemmat palvelevat pitkän proosan sinfonista kokonaisuutta. Ideaaliromaani on konsertti, koneisto tai verkosto, jossa myös kitka on tarkoituksellista.

Kyse on sekä tekstimassan hallitsemisesta että keskittymisestä oikeisiin yksityiskohtiin. Olennaisia asioita kerrotaan rivien välissä. Kunnianhimoinen kirjailija kaivaa työkalupakistaan syvältä.

VUOLA JA MELENDER tunnustautuvat enemmän tekijöiksi kuin suunnittelijoiksi. Liian tarkat suunnitelmat vaikeuttavat kirjoittamisen tekoa. Tekniikka pitää silti olla täydellisesti hallussa, jotta sitä voi hyödyntää.

Puisevimmillaan Romaanihenkilön elämä on teoreettisissa kiteytyksissä: ”Kuten aiheellisesti huomautit, kirjallisuustieteellisesti ei ole kuranttia puhua näkökulmatekniikasta, vaan kerronnasta, joka koostuu eri fokalisoijista tunnistettavine äänineen ja yksilöllisine piirteineen.”

Nautinnollisimmillaan teos on puolestaan kohdissa, joissa tekijät käsittelevät suosikkiromaanejaan, sillä nämä tekstinpalaset sisältävät oivia tulkintoja: ”Jos olisi olemassa abstraktia kirjallisuutta samaan tapaan kuin abstraktia maalaustaidetta, Molloy [Beckettin kokeellinen romaani] kuuluisi kyseiseen kategoriaan.”

Romaanihenkilön elämässä on hieman päällekkäisyyksiä, mutta ne eivät haittaa, sillä ajattelu on sytyttävää ja argumentteihin palaa mielellään. Melender esimerkiksi mieltää henkilöhahmot välineiksi: ”Ei ole kiinnostavia henkilöhahmoja, on vain kiinnostavasti luotuja henkilöhahmoja.”

Päämääränä on tosiaan korostaa maailmankirjallisuutta. Samasta syystä esseistit epäilevät kirjoittajan omaa ääntä, koska tulkitsevat sen muun kirjallisuuden kieltämiseksi sen omaksumisen ja suodattamisen sijaan.

Samaa mieltä esseistien kanssa ei tarvitse olla, mutta Romaanihenkilön elämä avaa silmät proosataiteen mahdollisuuksille. Mainio teos, vähintään Maailmojen loppujen veroinen.

AVAINSANAT