VALIKKO

Teatteriarvio: TTT:n Frida on enemmän kubistinen kuin näköismuotokuva

Kuolema kulki Frida Kahlon kintereillä läpi hänen lyhyeksi jääneen elämänsä. TTT:n Fridan nimiroolissa vakuuttaa Elsa Saisio, kuolemahahmoa nukettaa Soile Ojala.
Rolf Bamberg

Frida Kahlon kivulias mutta intohimoinen elämä piirtyy esitykseksi, joka on lopulta enemmän kuin palastensa summa.

Tässä näytelmässa on monia poikkeavia lähtökohtia.

Ensinnäkin Kahlon luokan maailmankuuluista hahmoista kertovat elämäkertadraamat tapaavat olla meillä ulkomaista perua, jo Broadwayt ja West Endit kiertäneitä.

Toiseksi Fridan kirjoittaja Anne Rautiainen on tämän oman tekstinsä jo kertaalleen ohjannut, ja niinkin lähimenneisyydessä kuin vajaa kahdeksan vuotta sitten. TTT:n toteutuksen taiteellinen työryhmäkin on osin – lavastaja-puvustaja, koreografi, äänisuunnittelija – sama kuin Kuopiossa, jossa näytelmä sai kantaesityksensä keväällä 2016.

Kolmanneksi erikoisuudeksi nostan sen, että Frida ei lopulta edes ole elämäkertadraama. Sen tosin tajusin vasta, kun suostuin kääntämään takkiani kesken katsomisen.

Aloin näet seurata esitystä nimenomaan biografisesta vinkkelistä, kronologisena ja juonellisena tarinana traagisen kiehtovasta naisesta, jonka lyhyeksi jäänyttä elämää ja taitelijuutta leimasivat teini-iässä koettu hirvittävä onnettomuus sekä myrskyisä avioliitto machomaalari Diego Riveran kanssa. Kun tulin aikoinaan katsoneeksi HAM:in Rivera-näyttelyn Tennispalatsissa, oli Frida Kahlon elämäkerta siinä ohessa tullut tutuksi, Riveraa kiinnostavammaksikin.

TEATTERI
Tampereen Työväen Teatteri, suuri näyttämö
Anne Rautiainen: Frida

Ohjaus Anne Rautiainen – Lavastus ja puvut Marie Antikainen – Koreografia Liisa Ruuskanen – Valot Janne Teivainen – Videot ja projisoinnit Matias Ojanen – Äänisuunnittelu Antti Puumalainen – Kampaukset ja maskit Pepina Granholm – Rooleissa Elsa Saisio, Pentti Helin, Soile Ojala, Petra Karjalainen, Pekka Kekäläinen, Teija Auvinen, Eriikka Väliahde, Minna Hokkanen, Janne Kallioniemi, Juha-Matti Koskela, Miko Helppi; muusikko Tuomas Luukkonen

LYHYEN PROLOGIN jälkeen esitys kirjaimellisesti rysähtää suoraan ytimeen. Vaikuttavin videoteknisin keinoin näyttämöllä todentuu se Mexico Cityssa vuonna 1925 tapahtunut kolari, jossa 18-vuotiaasta Fridasta tuli silmänräpäyksessä loppuelämäkseen toinen ihminen. Bussin ja raitiovaunun törmäyksessä hänet lävisti rautatanko, joka ruhjoi niin tukirangan kuin synnytyskanavan. Kuin ihmeen kaupalla hengissä selvinnyt Frida eli sen jälkeiset 29 vuottaan kipujen ja kuolemanpelkojen kanssa.

Sen päälle näytelmän Frida yrittää elää vielä Diego Riveran kanssa. Tämä itseriittoinen meksikolaistaiteilija ottaa avioliiton alusta alkaen oikeuden pörrätä kukasta kukkaan, minkä Frida jotenkin hyväksyy siihen saakka, kun Diego erehtyy sänkyyn Fridan sisaren kanssa. Silloin saa riittää, melkein. Kymmenen vuotta kestänyt liitto katkeaa muutamaksi vuodeksi, mutta Frida ja Diego avioituvat vielä uudelleen.

Frida matkustaa Yhdysvalloissa ja Euroopassa palvotun taiteilijan rinnalla, mutta jää tämän varjoon. Hän on löytänyt pitkällä toipumiskaudellaan itsestään maalarin, ja itsestään hän myös maalaa: suurin osa teoksista on omakuvia.

Kaikki tämä näytelmässä eteen tuodaankin, mutta niin irrallisina paloina että ison kuvan muodostaminen tuntuu vaikealta. Kun esityksen puolivälin tienoilla ymmärrän, että vaikka se jonkinlaista kronologiaa noudattaa ja Frida-kuvastoakin hyödyntää, sitä kannattaa katsoa nimenomaan fragmentaarisesta vinkkelistä, sarjana löyhemmin tai tiukemmin toisiina kiinnittyvinä episodeja ja elementtäjä.

Noin vapauduin elämäkertadraaman taakasta. Esityksen jälkipuolisko olikin paitsi pidempi myös vaikuttavampi ja nautinnollisempi. Lopussa jo haltioittava.

KERROKSELLINEN ON aika loppuunkulutettu adjektiivi, mutta sellaisina Rautiaisen draamarakennelmat olen tavannut nähdä. Se syntyy ilmaisukeinojen runsaudesta. Nukketeatterin keinovalikoima on Rautiaisella lähes aina merkittävä työkalu, videotekniikan harkittu käyttö myös. Molempia löytyy Fridastakin, mutta nukkeja on korostuvasti vain yksi, koska hahmo on sen verran painokas: Fridaa kintereillä alati kulkeva Kuolema.

Merkittävin kerroksellisuutta luova elementti on tällä kettaa musiikki. Frida on vahvasti musiikkiteatteria, mutta erilaista, ei millään muotoa musikaalia.

TTT:n laakean lavan reunalla numeronsa esittävät näyttelijä Petra Karjalainen ja kitaristi Tuomas Luukkonen luovat tähän esitykseen oman tasonsa. Monissa Työviksen musikaaleissa loistaneella Karjalaisella ei nyt ole mitään roolihahmoa esitettävänään, mutta haikeat lattarilaulut ja lajityyppiensä klassikot (muun muassa El pueblo unido jamás será vencido, Fever ja Non, je ne regrette rien) luovat esitykseen sekä tapahtumia paikantavia että tunneskaalaa ilmentäviä kehyksiä. Se on kuin herkistävä rinnakkaistodellisuus Frida Kahlon tuskantäyteisen maailman kyljessä.

Konkreettisesti kerroksellista on myös esityksen visuaalinen maisema. Rautiainen ja siis jo Kuopiossa hänellä aisaparina ollut lavastaja-puvustaja Marie Antikainen ovat TTT:n päänäyttämölläkin uskaltaneet jättää lavalle paljon tyhjää. Ei mitään kliseisiä meksikolaismaisemia, taidegallerioiden kirkkautta tai Diegon muraalien kopioita fondeina. Parit irtokaktukset sekä Fridan pienet ja Diegon isot maalaustelineet etupäässä riittävät. Pariskunnan Yhdysvaltain-vierailulla on vähän glamourimpaa.

Kaksiulotteisin videokuvin ja kolmiulotteisin näyttämökuvin syntyy visuaalinen fresko, joka lumoaa lähes kuin Kahlo ja Rivera aikoinaan taiteellaan. Fridan maalaukset lävähtävät fondeille vasta loppupuolella.

KUOPIOSSA FRIDANA yleisön hurmasi Virpi Rautsiala ja Tampereella saman tekee Elsa Saisio. Molemmilla on piirteitä, jotka sopivat hyvin Fridan ikonisen puhutteleviksi kesvoiksi. Mutta ulkokuori on vain vajaa puoli ruokaa. Tärkein on sisällä. Saisiosta löytyy sitä periksiantamatonta vimmaa, joka pitää Fridan elämän syrjässä kiinni, oli kyse sitten rikkirevitystä kehosta tai suurin piirtein yhtä hajalla olevasta parisuhteesta. Saisio myös laulaa hienosti muutamat soolot ja duetot, jotka Karjalaiselta hänelle liikenevät.

Noita kahta mainitua lukuun ottamatta muut ovat enempi statistisissa rooleissa. Jopa Diego Riveraa esittävä Pentti Helin, mikä on sikäli ymmärrettävää, että Rautiaisen käsikirjoituksessa Diegokin on vain yksi palanen, iso toki, Fridan elämän palapelissä.

Kiinnostavia hahmoja näytelmässä silti vilahtelee, ja moniin olisin halunnut tutustua lähemminkin kuten Lev Trotskiin (Janne Kallioniemi), Riveran ex-puoliso Lupeen (Minna Hokkanen) tai vasemmistolainen aikalalaistaiteilija Siqueirosiin (Juha-Matti Koskela).

Kommunistisen orientoitumisen olisi ylipäätääh suonut saavan isomman osan mosaiikissa, sillä sellainen sillä oli Fridan ja Diegon elämässä.

Mutta kun ei ollut elämäkertajuttu ja niin edelleen…

TTT:N FRIDA on enemmän kubismia kuin kuin perusmuotokuva.

Se on myös kokonaistaideteos, jonka päävärit ovat taiteilijuus, intohimo ja kamppailu viikatemiestä vastaan. Ne hehkuvat näyttämöllä kirkkaina. Kunhan ymmärtää katsoa esitystä oikeasta kulmasta oikeassa kehyksessä.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Espoon Teatterissa on vierailulla liikkeellä raikastettu kotimainen klassikkotragedia

Anna-Liisa ja Mikko eli Milla Kuikka ja Mika Silvennoinen.
Rolf Bamberg

Minna Canthin 130 vuotta vanha Anna-Liisa-näytelmä henkii Kajaanin kaupunginteatterin käsittelyssä hyvin tätä aikaa.

Niin kuin yleensä aina aiemmin, myös viime elokuisen Tampereen Teatterikesän pääohjelmiston kotimaisten esitysten kohdalle ilmaantui ensimmäisenä ”loppuunvarattu”-merkinnät. Kajaanin kaupunginteatterin Anna-Liisa oli siinä joukossa kärkipäässä, sen molemmat festivaaliesitykset myytiin loppuun nopeasti, ja hyvin se on käynyt kaupaksi vieraillessaan nyt Espoon Teatterin Revontulihallissa.

Kotimaiset klassikot siis vetävät yhä. Iloinen asia, kuten myös se, että uudet teatterintekijäpolvet kaivavat ja löytävät uusia näkokulmia näihin teoksiin ja puhkuvat mahdolliset pölykerrostumat niiden päältä.

NÄIN ON tehnyt Kajaanin kaupunginteatteria luotsaava Anni Mikkelson tuulettaessaan pieteetillä Minna Canthin tragediaklassikkoa. Näytelmän ydinasiat on silti pidetty keskiössä: avioittoman lapsen synnyttävän nuoren naisen avuttomuus moralistisessa yhteiskunnassa, patriarkaalisen perhe- ja kyläyhteisön vahvistama syyllisyyden taakka, ylipäätään 1800-luvun lopun naisen kohtalo, jossa hänet on ikään kuin määritetty miehen omaisuudeksi.

Vaikka esityksenkäsiohjelmassa todetaan, että ”tulkinta on polttavan ajankohtainen esitys naisten kehollisesta itsemääräämisoikeudesta”, ei Kajaanin kaupunginteatterin esitys itsessään tätä aspektia ihmeemmin alleviivaa tai manifestoi, vaan se on luettavissa ikään kuin dialogirivien, kuvien ja liikekielen välistä.

TAMPEREEN TEATTERIKESÄ
Kajaanin kaupunginteatteri
Minna Canth: Anna-Liisa

Ohjaus Anni Mikkelsen – Koreografia Maija Viipuri – Lavastus Markku Hernetkoski, Veera Kopsala (reliefit) – Puvustus Tiina Siltala – Valot Jukka Laukkanen – Rooleissa Milla Kuikka, Mika Silvennoinen, Vera Veiskola, Satu Turunen, Jukka Peltola, Jose Viitala, Teija Töyry, Janne Kinnunen, Maija Viipuri (tanssi)

Puhe, kuva, liike. Kajaanilaisten esityksen erityinen tuoreus syntyy juuri näiden kolmen ilmaisutavan liitosta. Anni Mikkelsonin ratkaisu, jossa näytelmän nimihenkilön epätoivossaan surmaama vastasyntynyt lapsi on fyysisesti läsnä tarinassa tanssija Maija Viipurin kehollistamana. on kiehtova ja väräyttävä ratkaisu. Se korostaa sitä, millaisen taakan Anna-Liisa on saanut kauhean tekonsa myötä kantaakseen. Suohon haudattu lapsi ei ole vain hänen mielessään, vaan myös silmissään, koko elämässään.

Maija Viipuri elävöittää ja syventää tanssillaan klassikkotragediaa.

Kuvataiteilija Veera Kopsalan suuret puureliefit, jotka tosin äkkiseltään vilkaistuna näyttävät maalauksilta, hallitsevat esityksen näyttämökuvaa sen toisella puoliskolla. Ne ovat kuin Anna-Liisan sanaton viesti juuri esiin nostetusta kehollisesta itsemääräämisoikeudesta, ja siitä, kuinka se on häneltä nuorena tyttönä riistetty.

CANTHIN SANAVARASTOON ei ehkä kuulunut nykyinen muoti-ilmaus toksinen, mutta hän ilmaisee saman asian monisanaisemmin, moni-ilmeisemmin. Anna-Liisan vain 15-vuotiaana raskaaksi saattama renkimies Mikko on sen kuuluisan toksisen maskuliinisuuden ruumillistuma. Hän on niljakas mutta livertelijänä taidokas heppu, jolle naiset ovat paitsi himojen tyydyttämistä varten, myös välinearvoltaan hyödyllisiä: Kortesuon Anna-Liisan kautta voi kohota talollisten sosiaaliluokkaan.

Mika Silvennoisen esittämä Mikko on takatukkaa ja inhaa kehon kieltä myöten niin täysverinen niljake, että pahaa tekee. Ja hyvää, sillä Silvennoisen roolityö on mainio.

Hänen vastapainonaan, ja lopussa myös vastavoimanaan Mikkelsonin tulkinnassa on Anna-Liisan pikkusisko Pirkko. Hän on nuoresta iästään huolimatta jo perhenormeja ja naisen betonoitua yhteiskunnallista asemaa uhmaava villikko, joka tuntuu tekevän mitä tahtoo ja puhuvan mitä sattuu. Esityksen harkitut verbaaliset anakronismit putoavat juuri hänen repliikeistään purevimmin. Vera Veiskolan railakkaasti esittämä hahmo tuo myös tarvittavaa iloa ja valoa umpimurheellisiin tapahtumakulkuihin.

Sen murheen keskiössä on tietysti Anna-Liisa. Milla Kuikka tekee pääroolin viisaasti, tunnetiloja taiten säädellen. Hänen Anna-Liisansa ei tyydy vain rypemään syyllisyydessään, vaan kasvaa tunnustuksensa myötä lasikattojen pirstojaksi. Naiseksi, jossa on synnintuntoista katumusta, mutta myös taistelijaluonnetta.

Minna Canth olisi voinut ollut ylpeä tästä Anna-Liisasta. Sekä nimihenkilöstä että koko esityksestä.

Tämä arvio on aiemmin julkaistu Demokraatti.fi-verkkosivulla 7.8.2024 ja julkaistaan nyt uudelleen esityksen vieraillessa Espoon teatterissa. Esityksiä Espoossa 2.5. klo 19, 3.5. klo 13 ja 6.5. klo 19.

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Jukolan viestissä aukeaa avoin umpikuja

Selostaja (Samuli Niittymäki) Jukolan yössä.

”Jokainen suunta on yhtä mieletön”, parahtaa Jukolan viestin radioselostaja yöhön.

Teatteri Takomon Existential Jukola -esityksen alkaessa selostaja on odottanut kaksi tuntia viestin viimeisen rastin läheisyydessä, että kolmatta sijaa pitävä kilpailija ilmestyisi näkyviin. Puhumattakaan seuraavista, kymmenistä kilpailijoista. Selostaja on pitänyt pokkansa pitkään, ja saamme todistaa, kuinka puheen tuottamisen ammattilainen kehii sanottavaa kerta toisensa jälkeen ei-mistään ja muun muassa siitä, mihin suuntaan rastilta kannattaa jatkaa kohti maalia.

TEATTERI
Teatteri Takomo
Existential Jukola
Työryhmä: Tuomas Rinta-Panttila, Samuli Niittymäki, Eva Louhivuori, Denisa Snyder, Ilkka Tolonen, Ville MJ Hyvönen

Metsä on sysipimeä, vain hiukan väsyneen näköinen täysikuu loistaa taivaalla ja puiden huminan keskeltä kuuluu yölintujen ääniä. Selostajan on oltava poissa näkyvistä ja kuiskittava hiljaa mikrofoniinsa, jotta ei paljastaisi rastin paikkaa.

Tässä vaiheessa meitä katsojia vielä naurattaa. Naurattaa yhä enemmän, kun selostajan lisääntyvä turhautuminen alkaa paljastua puheesta – “Täällä ei todellakaan näy ketään missään!”. Ja kun onneton amattilaisemme alkaa epäillä, ettei studiossakaan ole ketään, kuuluu yleisöstä jo kiekaisuja.

Me kaikki odotamme yhdessä Samuli Niittymäen esittämän selostajan kanssa kuten Vladimir ja Estragon Beckettin Huomenna hän tulee -klassikossa. Olemme saman ajattomuuden ja pakottavan hiljaisuuden äärellä, jossa jokin on peruuttamattomasti muuttunut. Metsässä tilanne kehittyy kauhuksi, koska selostaja ainakin olettaa olevansa aivan yksin. Hänen tunteensa rinnastuu maapalloon, joka pyörii valtavassa avaruudessa, jota on mahdoton käsittää, vaikka hallussa olisivat fysiikan, biologian ja ihmiskunnan historian parametrit.

Koko aikana emme näe Niittymäkeä kunnolla. Hän ei ole meille läsnä, vain hänen ajatuksensa ovat. Niittymäen kyky ilmaista pelkästään äänellään monitasoisia tunnetiloja on ihmeellinen. Myöhemmin saamme nauttia myös hänen tanssijan lahjoistaan.

EXISTENTIAL JUKOLAN toinen osa on laulaja Eva Louhivuoren, näyttelijä-muusikko Denisa Snyderin ja rumpali Ilkka Tolosen konsertti. Se alkaa Snyderin laulamalla tunnekylläisellä ja rosoisella soololla ilman säestystä. Vähitellen mukaan tulevat Louhivuori ja Tolonen.

Laulujen oivaltavat sanoitukset kertovat arkisin kuvin isoista asioista, yksinäisyydestä, kaipuusta sekä merkityksen hakemisesta, mutta eivät ilman huumoria. Lohtu löytyy seurasta, toisista ihmisistä.”Älä jätä mua rauhaan!”, laulaa Snyder. Hän odottaa rakastaan “kuin kissa.”

Esityksen kovin erilaiset osat täydentävät kuitenkin toisiaan. Ensin kuulemme/koemme Niittymäen näyttämörunon, jonka jälkeen näemme/koemme samaa teemaa laulettuna ja lohdullisempana. Niittymäki piipahtaa tanssimassa toisessa osassa yhden kappaleen verran.

Niittymäki on tehnyt tai ollut mukana tekemässä inhimillisen olemisen perustuksiin kaivautuvia esitystä aiemminkin. Muun muassa Plup plup -soolo (2021) laittoi katsojat seuraamaan rotta-Samulin kärsimyksiä addiktiokokeissa, joissa yksi merkittävä tekijä oli häkkiin suljetun rotan yksinäisyys. Tatu Nenosen kanssa toteutettu Kohina käsitteli olemista, kuolemaa ja odottamista (2024). Molemmissa korostui Niittymäen kyky sanattomaan ilmaisuun, sekä fyysiseen että äänelliseen.

Kaikissa esityksissä kysymykset ovat niin suuria ja vastaukset väistämättä vajavaisia, että löydän niistä myös uskonnollisia sävyjä. Lohdullisimpana tämä työryhmän yhdessä valmistama, eksistentiaalinen Jukolan viesti. Kaikilla meillä on rastimme etsittävänä.

 

AVAINSANAT

Teatteriarvio: Näyttelijäopiskelijoilla riittää tuhdisti tekemistä satua ja true crimeä sekoittavassa yhteistuotannossa

Kylän kaunottaren kohtalo on karu. Tapettuna hänestä tulee myytti ja turistilaumojen vaellusten kohde. Kuvassa keskellä Bellen roolissa nähtävä TeaKin kolmoskurssilainen Iina Nylander.

Helsingin kaupunginteatterissa nähtävä Kaunotar ja hirviöt ei tarjoile mitään Disney-söpöilyä vaan ennemminkin Twin Peaksia.

Taideyliopiston teatterikorkeakoulun ja Helsingin kaupunginteatterin jokakeväisistä yhteistuotannoista on muuodostumassa minulle virkistävä, näytäntövuoden sulkeva katsomistraditio. Tänä keväänä nähdään jo viides teatterikorkekoulun näyttelijäopiskelijoiden kolmosvuosikurssin esitys, joka toteutetaan huipputason ammattiohjaajan johdolla ja kaupunginteatterin priimaluoikan fasiliteeteissa.

HKT:n pääjohtajaksi vuoden 2017 alusta tullut Kari Arffman totesi tuolloin Demokraatin haastattelussa, että hän haluaa kehittää yhteistyötä teatterikorkeakoulun ja kaupunginteatterin välille. Muutama vuosi yhteistoimintamuodon kehittelyssä meni, mutta asiaan päästiin keväällä 2021, jolloin Akse Petterson kutsuttiin ohjaamaan Boccaccion Decamerone TeaKin kolmoskusilaisille. Tai päästiin ja päästiin, koronasulku taisi tuolloin peruuttaa merkittävän osan esityksistä.

Seuraavanakin keväänä yhteisproduktiolla oli hankaluuksia, kun koululaisia luotsaamaan kutsuttu Leea Klemola joutui työpaineissa vetäytymään uuden oman tekstinsä ohjaamisesta. Kävi kuitenkin onni onnettomuudessa, sillä viime tingan paikkaajaksi saatiin Kristian Smeds, joka ohjasi näyttelijäopiskelijoille vimmaisen version omasta merkkiteoksestaan Jumala on kauneus.

Keväällä 2023 opiskelijoita ohjasi virolaionen Ene-Liis Semper Nimetön-esityksessä, jossa erityisenä tutkimuskohteena oli esiintyjien kehollisuus.

Smedsin työ on mielestäni edelleen paras tässä sarjassa, vaikka Heidi Räsäsen viime keväänä ohjaama 1930-luvun laman raadollinen luotaus Maratontanssit lähelle pääsikin.

TEATTERI
Helsingin kaupunginteatteri & TeaK
Sinna Virtanen: Kaunotar ja hirviöt

Ohjaus Linda Wallgren – Lavastus Sanna Levo – Puvut Kaisa Savolainen (Aalto Arts) – Valot Aku Lahti – Ääni Juri Jänis – Naamiointi Henri Karjalainen – Musikaalinumeron sävellys Eeva Kontu – Näyttämöllä
Sonja Arffman, Heidi Finnberg, Elina Kanerva, Mikael Karvia, Väinö Lehtinen, Miriam Mekhane, Yosef Nousiainen, Rebecca Nugent, Iina Nyländen, Milla Palin, Janika Suopanki, Pablo Ounaskari

VIIDENNEKSI NÄYTELMÄKSI tähän sarjaan on valikoitunut Sinna Virtasen kirjoittama Kaunotar ja hirviöt, joka on alunperin opinnäytetyö itsessäänkin.Virtanen näet kirjoittu sen vuonna 2012 teatterikorkean dramaturgian koulutusohjalman kandityökseen. Sellaisena siinä on sekä hyviä että huonompia puolia.

Hyviä on ehdottomasti se, että se tarjoaa isolle joukolle näyttelijöitä paljon tekemistä ja sisältää monenlaisia aineksia ja draamatyylejä.

Miinuksen puolelle menee se, että kun lopputyö on aina tietysti näytön paikka, kirjoittajan on pitänyt – proosapuolen esikoiskirjailijoiden tapaan – tyhjentää paperille koko sielunsa ja mielensä. Niinpä Kaunotar ja hirviöt -näytelmän moniaineksiset ja potentiaalisesti laadukkaat elementit eivät tahdo löytää toisiaan, ja nyt kapunginteatterin pienellä näyttämöllä toteutetusta esityksestä tulee paikoin sekava

Virtasen tekstin toisiaan etsivinä elementteinä on niin true crime -pohjaista mysteerinäytelmää perhedraamaa, klassikkosatua kuin tv-parodiaa.

Surmatun tytön äidistä (Miriam Mekhane, vasemmalla) tulee hetkeksi myös laskelmoivan true crime -viihteen materiaa. Kuvassa tv-väen rooleissa myös Yosef Nousiainen ja Pablo Ounaskari sekä takana Elina Kanerva ja Milla Palin.

Näytelmän perustilanteessa ollaan italialaisessa kyläidyllissä, joka kohtaa kriisin, kun yksi sen asukkaista, nuori tyttö, katoaa mystisesti ja löytyy lopåulta kuolleena (ja tämä osa tarinaa perustuu tositapahtumaan, vuonna 2010 Italian Avetranassa sattuneeseen henkirikokseen). Arjessaan tytön perhe elää sohvaperunaelämää, jossa italialaisen tv-viihteen sekstiset ja populistiset piirteet (näytelmän kirjoitusajankohtanahan Silvio Berlusconi ja hänen aikoinaan moguloimansa Canale 5 olivat vielä täydessä vauhdissa) lomittuvat perheen eräänlsisen iltasatutradition eli juuri sen Kaunottaren ja hirviön kanssa.

Kun todellisuus eli tytön katoaminen astuu perheen olohuoneeseen, pasmat sekoavat. Viihde muuttuu painajaiseksi.

PARHAIMMILLAAN WALLGRENIN ohjaus on hetkissä, jolloin sen asetelmat ja tunnelmat lähenevät yhtä aikaa sekä Twin Peaksia että kotimaisten mysteerimurhatragedioiden klassikkoa Runaria ja Kyllikkiä. Silloin fantasia, maaginen realismi ja true crime kohtaavat. Melkein, mutta jäävät kuitenkin harmillisen irti toisistaan.

Kyläyhteisön ”kansantuomioistuin” syyttää tytön katoamisesta ”Hirviöksi” nimitettyä miestä. Tämä on saanut haukkumanimensä lähinnä siitä, että hänellä on mustat kynsinauhat. Joukkosuggestio ja kaksinaismoralismi käyvät Virtasenkin tekstissä yli tutkinnallisten faktojen.

Sääli, ettei noihin isoihin aiheisiin ehditä kunnolla paneutua, kun lujatempoisessa esityksessä pitää kiitää jo seuraaviin vaiheisiin. Vauhdinpidossa ei ole mitään vikaa, oppilastyön tapauksessa pikemminkin päinvastoin. Se kuitenkin tuottaa esityksen jatkumoon pientä ongelmaa, ja disharmonisia epätoivon hetkiä ainakin niille katsojille, jotka toivovat tarinan runsaiden ainesten keriytyvän siististi yhteen.

Samankaltaista runsautta on myös Sanna Levon lavastuksessa ja Kaisa Savolaisen puvustuksessa. Vähän ylitursuavaa, vähän räikeää, mutta silti kivaa katsella.

Mutta kuten sanottu, sekä Virtasen teksti että Wallgrenin ohjaus täyttävät tässä tapauksessa tärkeimmän tehtävänsä. Vähän päivityksiä vanhaan näytelmäänsä tehnyt käsikirjoittaja ja tällaista karnevalismin ja tragedian comboa jo TTT:n Juhannustanssit-toteutuksessaan ylläpitänyt ohjaaja pitävät joukkueensa koko ajan työn touhussa ja liikkeessä, kun 12 kolmoskurssilaisella on tehtävänään nelisenkymmentä roolia. Osa niistä on tietysti ihan kuriositeettisia, mutta myös kunnon näyteltävää riittää jokaiselle. Kaikki pelaa on vallitseva periaate. Ja hyvin he pelaavatkin. Erityisesti jenginä, joten tällaisessa hurlumheissa ei kannata lähteä poimimaan roolitöistä yksittäisiä huippuhetkiä.

Yksi kohtaus on kuitenkin syytä nostaa esiin eli sinänsä irrallinen, mutta komeasti toteutettu musikaalinumero, joka on yhtä aikaa sekä virnuileva että tyylipuhdas pastissi Disney-tyypin blingbling-teatteriproduktioista. Hyvää harjoitusta sekin, sillä näissäkin ympyröissä joitakin tästä näyttelijätusinasta tullaan tulevina vuosina näkemään. Vaikka suurin osa ehkä haluaisikin tehdä vaikkapa Wallgrenin luotsauksessa jotain Angels in America -tyyppistä draamaspektaakkelia.

Kaunotar ja hirviöt on Helsingin kaupunginteatterin ohjelmistossa vain kuukauden päivät. Viimeinen esitys on 8.5.

AVAINSANAT

Tanssiarvio: ”Vain elämää, ei sen vähempää” jatkaa onnistuneesti ikäihmisten kanssa tehtyä tanssiyhteistyötä

Susanna Leinonen Company on jo useamman vuoden ollut mukana Helsingin kaupungin iäkkäiden ihmisten kulttuuritoiminnan edistämishankkeessa. Yhteistyö on selvästi ollut onnistunutta, sillä nyt Stoassa nähtiin jo neljäs hankkeen puitteissa toteutettu tanssiteos.

Tatiana Urtevan luoma Vain elämää, ei sen vähempää noudattaa aikaisemmista esityksistä tuttua rakennetta. Koreografian ytimessä on ikäihmisten muodostama ryhmä, jota käytetään erilaisina kombinaatioina. Mukana on myös lyhyitä solistisia ja duetto-osuuksia erityisesti teoksen kolmelle ammattitanssijalle, mutta myös muutamalle vanhemmalle esiintyjälle.

TANSSI
Susanna Leinonen Company, Stoa
Vain elämää, ei sen vähempää

Koreografia Tatiana Urteva – Ääni Kasperi Laine – Puvut Sari Nuttunen – Valot Immi Kettula ja Jouka Valkama – Video Jouka Valkama – Tanssijat Kasperi Kolehmainen, Ninni Niemikunnas, Viktoria Radin – Senioritanssijat Riitta Hautaniemi, Mervi Henriksson, Riitta Hintikka, Sirpa Inkilä, Tiina Lampi, Susan Lönnqvist, Vuokko Maria Nummi, Maarit Rantanen-Lajunen, Matti Rasilainen, Raisa Rauhamaa, Tarja Ruippo, Leena Savander, Simo Silander, Päivi Suhonen, Päivi Tikkanen

HIENOINTA ON jälleen se, että kaikki tanssijat ovat näyttämöllä tasavertaisia niin liikkeellisesti kuin ilmaisullisestikin. Toki iän ja kehon tuomat rajoitukset on huomioitu, ja teknisesti vaativinta liikekieltä nähdään Kasperi Kolehmaisen, Ninni Niemikunnaksen ja Viktoria Radinin tanssissa, mutta sitä ei mitenkään korosteta. Liikekieli on pohjimmiltaan kaikille samaa, täsmällisesti aksentoitua sekä runsaasti käsiä ja ylävartaloa käyttävää. Energia on elävää ja hengittävää.

Esityksen aiheena ovat elämän suuret ja pienet sattumukset, jotka voivat olla sekä haikeita että humoristisia. Mitään varsinaista tarinaa ei ole, vaan melko abstraktit tapahtumat seuraavat toisiaan kuin helmet helminauhassa. Jos jonkinlaista sanomaa haluaa löytää, se voisi olla se, että elämä kantaa ja kanssaihmiset ottavat vastaan, ilmoittaa sitten kaatuvansa mihin suuntaan tahansa, eteen tai taakse.

Joukkona juhliminenkin on tärkeää ja sen myötä pääsee nauramaan myös itselleen. Veden ohessa pääpyyhkeestä voi puristaa ulos myös surun kyyneleet. Mieleen jää myös kohtaus, jossa puujaloilla liikkuvan tanssijan pitkään laahukseen heijastetaan piirretty lapsihahmo, jonka vanhempi nainen lopulta hellästi ottaa syliinsä. Sama Jouka Valkaman luoma videotyttö seikkailee myös muutaman muunkin kerran tanssijoiden joukossa.

Sari Nuttusen suunnittelema puvustus on väreiltään tiukasti mustaa tai pehmeän valkoista. Liivimäiset yläosat ja housut saavat seurakseen muutamia harsomaisia lisukkeita ja välillä ollaan alushameisillaan.

Immi Kettulan ja Jouka Valkaman valot toimivat juuri niin kuin pitääkin nostaen esille liikkeen ja tanssijan. Kasperi Laineen luoma äänimaailma on jälleen monipuolinen, mutta ei tee itsestään numeroa.

Vain elämää, ei sen vähempää on osaavasti tehty ja moitteettomasti tanssittu ja tulkittu esitys, mutta ei sen enempää. Se toteuttaa hankkeen edellisistä teoksista hyväksi havaittua kaavaa tuomatta siihen varsinaisesti mitään lisää tai uutta.

 

 

AVAINSANAT

Tanssiarvio: Kansallisbaletin kolmen esityksen teospaketti on täyttä liikkeen juhlaa

Violetta Keller ja Thomas Brun teoksessa Spinning Off.

Kansallisbaletin T(r)anssi on monessa mielessä näkemisen arvoinen kokonaisuus.

Ensinnäkin tämä kolmesta teoksesta koostuva esitys on erinomainen pikaläpileikkaus siitä, miten monenlaista tämän hetken nykytanssi voi olla. Tällä tarkoitan nimenomaan sitä nykytanssia, jossa pääosassa on teknisesti vaativa liike lähes sellaisenaan.

Toisekseen itse esitykset olivat loistavia ennen kaikkea tanssillisesti, mutta myös koreografisesti.

Kolmanneksi pohjimmiltaan abstraktit teokset eivät olleet ollenkaan vaikeaselkoisia, vaan helposti vastaanotettavia vähemmänkin tanssiin tutustuneelle.

Neljänneksi esitystapahtuma laajeni Kansallisbaletissa ensimmäisen kerran näyttämön ulkopuolelle aulatiloihin. DJ hapan korpun eli Hanna Toivosen vetämät etkot ja jatkot ennen ja jälkeen itse näyttämöesitysten veivät yleisön mukanaan erilaisiin musiikkielämyksiin.

Myös väliajalla tapahtui. Eri puolilla lämpiötä olleilla tanssikorokkeilla viisi tanssijaa esitti Reija Wäreen Hanna Toivosen säveltämään musiikkiin koreografioimia sooloja siirtyen vuorotellen paikasta toiseen.

NÄYTTÄMÖTEOKSET aloitti koreografipari Sol Leónin ja Paul Lightfootin teos Signing Off. Molemmat toimivat pitkään Nederland Dans Theaterin koreografeina ja taiteellisina johtajina. Jo vuonna 2003 kantaesitetty, palkittu teos myös aloitti koreografien pitkän ja tiiviin yhteistyön säveltäjä Philip Glassin kanssa.

TANSSI
Suomen Kansallisbaletti
T(r)anssi

Signing Off
Koreografia, lavastus, puvut Sol León, Paul Lightfoot – Musiikki Philip Glass – Valot Tom Bevoort

Playlist (Track1, 2)
Koreografia, lavastus, puvut William Forsythe – Musiikki Peven Everett, Lion Babe – Valot Tanja Rühl Ä

Half Life
Koreografia Sharon Eyal – Musiikki Ori Lichtink – Valot Alon Cohen

Kuudelle tanssijalle tehty teos oli upea. Sen mietiskelevä, jopa vakava tunnelma sai ajattelemaan jonkin päättymistä, vaikkei teoksessa varsinaista tarinaa ollutkaan. Jun Xian musta-asuinen keskushahmo tuntui muistelevan elämäänsä tai jättävän jäähyväisiä jollekin.

Kaikkien tanssi oli henkeäsalpaavan kirkasta ja selkeää. Linjakas ja kehoa monipuolisesti käyttävä liikekieli soljui kauniina ja vapaana. Tanssijat olivat täydellisesti läsnä ja heitä olisi voinut katsella loputtomiin.

Omanlaisensa outouden tunteen lisäsi Tom Bevoortin suunnittelema valaistus, jossa suurin osa näyttämöstä oli usein lähes pimeänä tanssijoiden ollessa tummasta taustasta kuin irrallaan.

ILLAN TOISENA esityksenä nähtiin nykybaletin grand old manin William Forsythen vuonna 2018 luoma Playlist (Track 1, 2). Kahdelletoista miestanssijalle tehty esitys yhdisti virtuoosista ja tiukkaa täsmällisyyttä vaativaa balettitekniikkaa Peven Everettin ja Lion Babe -duon popmusiikkiin.

Vaikka tanssijat olivat teknisesti erinomaisia, hypyt ja piruetit näyttäviä ja lennokkaita, en silti voinut välttyä hivenen vanhahtavalta vaikutelmalta. Balettitekniikan ja nykypopmusiikin yhdistäminen ei enää aikoihin ole ollut mitenkään erikoista. Jotta teos olisi todella säväyttänyt sen sisällöksi olisi tarvittu jotain muutakin kuin teknisesti huipputason balettitanssia.

Playlistin eräänlaisena prologina esitetty Thomas Lovellin ohjaama mustavalkoinen videoteos Solo vuodelta 1997. Siinä Forsythe itse tanssii hyvinkin modernia omaa koreografiaansa, ja videotaltiointi olikin itse asiassa jopa mielenkiintoisempi kuin varsinainen näyttämöteos.

Half Life.

ILLAN KOLMANNESSA esityksessä, israelilaisen Sharon Eyalin ja työparinsa multimediataiteilija Gai Beharin teoksessa Half Life pääsivät vuorostaan naistanssijat loistamaan.

Kolmelletoista tanssijalle tehty teos oli teknisesti äärimmäisen raskas ja vaativa, vaikkei se siltä välttämättä näyttänyt. Liikekielen ytimenä oli jatkuva, suurimmaksi osaksi puolivarpailla lähes paikallaan tapahtuva kävely. Muutenkin hyvin minimalistisen ja tarkan liikekielen voimakkain elementti oli loputon toisto, joka jatkuessaan oli lähes hypnoottista.

Teoksen aiheena oli ryhmäpaine sääntöineen. Se näkyi ennen kaikkea siinä, että suurin osa tanssista tapahtui tiiviissä ryhmässä. Kun ryhmä välillä hajosi tai joku teki jonkin muista hieman poikkeavan liikkeen, yhteen palattiin nopeasti.

Oman haasteensa niin tanssijoille kuin katsojallekin toi Ori Lichtikin luoma metallinen, konemainen äänimaailma, joka väkisin imi mukaansa loputtomaan teknobiittinsä. Myös tässä teoksessa valaistus (Alon Cohen) oli tarkoituksellisesti melko hämärä, hennon vihreän ja punertavan värjätessä välillä tanssijoiden kehot.

AVAINSANAT